Oman tien kulkemista ja kurinalaisuutta – arviossa Lyijykomppania

Arvio on julkaistu Infernossa 3/2017.

Lyijykomppania
Ensimmäiset 35 vuotta
RAM disc

Kahdeksankymmentäluvun alussa perustettu Lyijykomppania on suomeksi lauletun raskaan musiikin pioneeri. Viimeinen voitelu (1996) on yksi alansa parhaita levytyksiä, ja yhtye on edelleen kuvioissa – joskin lienee monille tuttu vain bändinä, jonka riveistä Timo Rautiainen nousi suurempaan suosioon.

Asia on kuitenkin niin, että Lyijykomppaniaa me saamme syyttää kaikesta. Synkkä jynkytys, uppiniskaiset herrasmiehet, Jaloviina ja kuolema. Lyijykomppanian tekemisiin on tullut suhtauduttua aina tietyllä hartaudella ja vakavuudella, sillä tiedossa ei ole leikkejä, pelleilyä tai perseilyä. Ja jos onkin, se on sävyltään niin jumalattoman mustaa, että silmukka kannattaa tehdä valmiiksi joka tapauksessa. Ihan varmuuden vuoksi.

Viinasta, kuolemasta ja maailmanlopusta (1997) kuvitti yhtyeen Rautiais-ajan tekemisiä, mutta Ensimmäiset 35 vuotta pistelee kronologisesti pakettiin koko tarinan. Toteutuksesta vastaavat Pekka Lampinen ja Antti Eskelinen, jotka ovat tehneet dokumentin Mikkelin ammattikorkeakoulun opinnäytetyönä.

Mukavat 104 minuuttia kellottava dokumentti on sikäli koruton, että levyllä ei ole edes valikkoja. Joukkoa alusta asti luotsannut rumpali Moilanen käynnistää tarinoinnin välittömästi, ja ääneen pääsevät Rautiaisen ohella lähes kaikki muutkin entiset ja nykyiset jäsenet. Basisti Tapio Wilskan eroon johtaneet syyt pidetään edelleen salassa, mutta muutoin tiedossa on mainio määrä informaatiota, ajatuksia, arkistokuvia ja -videoita sekä useampia livenäytteitä uran eri vaiheilta.

Tahti on rauhallinen, ja herrasmiehet ovat jämäköitä. Moilanen itse esiintyy hieman hermostuneesti, mutta miehen selkeää ilmaisua ja silmissä piilevää pilkettä on erittäin mukava seurata. Umpisuomalainen oman tien kulkeminen, tietty tekemisen kurinalaisuus ja turhan lässytyksen puuttuminen välittyvät hienosti. Bändin toimintaa pitkään seuranneena saatoin ahmia dvd:n suurella mielenkiinnolla.

Tai sitten, kuten Moilanen sanoisi, saattaa tietysti olla niinkin, että puhun roskaa.