Omintakeista ja aggressiivista vanhan koulun runttausta – arviossa Dead Head

Julkaistu Infernossa 4/2022.

DEAD HEAD
Slave Driver
HAMMERHEART

Äkäistä death/thrashiä vuodesta 1989 vääntänyt Dead Head ei tiputa tahtia vieläkään. Hollantilaisherrojen seitsemäs albumi on ehtaa vanhan koulun runttausta.

Kitarasooloissa ei briljeerata, vaan kampea annetaan armotta Slayerin tamppaamalla tiellä. Levyn intensiivisyys ja hurja, silottelematon vauhti sivuavat jopa Reign in Bloodin armottomuutta. Atonaalisista riffeistä löytyy yhtäläisyyksiä Kreatorin Pleasure to Killin brutaaliuuteen, joskin soitto on onneksi aivan eri tarkkuusasteilla. Riffimateriaali on välillä jopa vähän erikoista eikä mitenkään erityisen mieleenjäävää, mutta toimivan yhteispelin luoma hyökkäävä kokonaisuus pistää miehen mattoon.

Hiljan uudestaan remmiin astunut laulaja-basisti Ralph de Boer ampuu asiaankuuluvan kovilla. Kovin usein ei kuule näin raakaa ja kiukkuista läksytystä, ja myös sanoitusten rytmitykset ovat onnistuneita.

Ensi kuulemalta Slave Driveria voisi kutsua tasapaksuksi mättämiseksi, mutta omintakeinen ja aggressiivinen ote nostaa sen helposti keskitason yläpuolelle. Vaikka Dead Head ei varsinaisesti räjäytä päätä, tälläkään kertaa, siinä on sitä mystistä jotain, jonka innoittamana albumin pistää pyörimään uudelleen ja uudelleen.

Lisää luettavaa