Ozzyn bändin kokoonpano on sama kuin Speak of the Devil -livealbumilla. Kitarassa on Night Rangerin Brad Gillis, bassossa Rudy Sarzo, koskettimissa Don Airey ja rummuissa Tommy Aldridge. Varsinainen heavy rockin dream team, vaikkakin Osbourne antoi aikalaismedioissa äärimmäisen kitkeriä lausuntoja Gillisistä. Syy lienee henkilökemioissa, sillä Gillisin suoritus dvd:llä on erinomainen. Hän osaa toisintaa kitaraosuudet Rhoadsiakin tarkemmin ja tekee sen alkuperäisille sävellyksille uskollisesti.
Tosin se, miten dokumentaarinen Speak of the Devilin ääniraita lopulta on, on aivan toinen juttu. Päihdeongelmien kanssa painineen Ozzyn suoritus on Meadowsin amfiteatterissa yhtäkkisen täydellinen, vaikka samana vuonna taltioidut bootlegit paljastavat esitysten tason vaihdelleen Osbourne-standardista päättömään kiekumiseen.
Ennen kaikkea Speak of the Devil on kertomus heavy rockin kulta-ajasta. Sisältö – Ozzyn kahden ensimmäisen levyn kappaleet terästettynä Black Sabbath -lainoilla – ovat genren ydinasiaa, ääni on priimaa, kuvanlaatu niin hyvä kuin ajan putkikameratekniikka sallii. Myös aika on tehnyt etäännyttävän tehtävänsä: vielä 90-luvulla Speak of the Devil näytti kömpelöltä, mutta kolmessakymmenessä vuodessa konserttitaltioinnista on muotoutunut ajaton pala raskaan rockin historiaa.