Dimmu Borgirin Shagrathin ja kumppanien rennompi hurvittelubändi muistuttaa olemassaolostaan viidennellä albumillaan. Homman nimi ei ole vieläkään enempää tai vähempää kuin rasvainen vanhan koulun heavy metal ja hard rock. Motörhead mainittu.
Norjalaisbändin musiikki on helppoa cowboyheviä, keikalla parin keppanan jälkeen jopa varsin maittavaa. Levyä kuunnellessa pää ei lakkaa tarjoamasta ajatusta itseään toistavasta jukeboksista. Vaikka kappaleet toimivat vaivattomasti hyväntuulisen nousuhumalan soundtrackina, se ei korvaa taiteellisten ansioiden vähyyttä. Tiedämmehän, että oluenjuonnista, naisista ja moottoripyöristä kertova metallikin voi olla laadultaan vakavasti otettavaa. Toisaalta sävellysten tärkeimpänä agendana tuntuukin olevan fiilistelevä hauskanpito musiikillisten ambitioiden sijaan. Tämäkään ei ole väärin.
Vaikka albumikokonaisuus ei värisytä, se sisältää joitakin raikkaita kitaraliidejä ja menevällä boogiella tamppaavia säkeitä. Näilläkään asein albumi ei silti kohoa keskivertosuoritusta korkeammalle.
Yhtye ilmoitti päättävänsä 14-vuotisen uransa tähän levyyn, mihin sen tittelikin viittaa. Asia on tuotu hauskasti esiin nimikkokappaleen lopussa lausutuissa kiitoksissa bändiä vuosien aikana tukeneelle yleisölle ja yhtyeen entisille jäsenille.