Caligula’s Horse
Bloom
InsideOut
Australialainen Caligula’s Horse ei ole itselleni entuudestaan tuttu, mutta täytyypä todeta, että yhtye tekee kolmannella pitkäsoitollaan varsin vakuuttavaa jälkeä. Bloomia voisi luonnehtia sekoitukseksi Pain of Salvationin melodista akrobaattisuutta, Opethin painavia riffimaisemointeja sekä eteeristä tunnelmaa ja Riversiden herttaisuutta. Myös amerikkalaiset alternativevivahteet tulevat hyvin vahvasti läpi.
Levy on soinniltaan ennen kaikkea moderni, mutta samalla myös miellyttävä ja lämmin. Se on taitavasti punottu kokonaisuus, jossa ei vaikuta olevan yhtään turhaa osasta. Musiikki on taidokasta ja teknistäkin, mutta yhtye ei sorru turhanpäiväiseen soitinpornoiluun, vaan sävellykset ovat selkeästi ensisijaisessa roolissa.
Vokalisti Jim Grey on monipuolinen ja taitava tulkitsija, jonka ääni on yksi levyn nautinnollisimmista aspekteista. Hän saa ladattua kappaleisiin aimo annoksen tunnetta ja draamaa, jota ilman ne olisivat huomattavasti köyhempiä. Tämä ei tarkoita, että musiikki olisi köyhää, asia kun on tismalleen päinvastoin. Yhtye on harvinaisen valmis paketti ollakseen vain viisi vuotta vanha. Ja vaikka vaikutteet kuuluvat läpi, bändi on löytänyt selkeästi oman äänensä.
Bloom on teos, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Se tempaisee heti mukaansa, mutta kestää myös kuuntelua. On jännä juttu, miten eri elementit korostuvat jokaisella kuuntelukerralla. Toisinaan levy tuntuu raskaammalta kuin se on, toisinaan taas kevyemmältä. Joka kerta se kuulostaa kuitenkin jollain tapaa erilaiselta, mikä pakottaa palaamaan sen äärelle.
Tämä on varsin positiivinen noidankehä, joka voi aiheuttaa korkeintaan ylimääräistä hiusten- ja parrankasvua.