Vuonna 2016 perustetun poppoon tyyliä on haastavaa karakterisoida, mutta Tanskasta käsin operoiva nelikko viihtyy ainakin doomin ja sludge metalin karulla suomaalla. Oli miten oli, kokoonpanon toinen studiokiekko sisältää yönmustaa musiikkia, jonka tarkoituksena on saatteesta päätellen perata sielun syövereitä ja löytää reitti vapauteen.
Aivan ensimmäiseksi huomio kiinnittyy siihen, miten jykevästi Stefan Kreyn vastuualueeseen kuuluvat kitarat poraavat ja potkivat. Peter Bjørnegin ärjyntä voimistaa riffikoneen jyrähtelyä entisestään. Vastapainoksi kappaleet sisältävät myös väliosia, jotka tihkuvat pahoja enteitä ja vainoharhaisuutta.
Yhtyeen ulosanti on muodollisesti musertavanmakeaa, mutta tosiasiassa se ei herätä vastaanottajassa juuri päännyökyttelyä kummempaa reaktiota. Lisäksi levyä vaivaa tietty hajanaisuus ja liiallinen laahaavuus.
Sanctuaryllä on paljon hyvää, mutta jokin suitsii sen viehätysvoimaa. Kenties tapaus on sen verran tuimakasvoinen, että siitä on vaikea löytää puhuttelevuutta.