Parannusta täydellisyyteen örinättömällä linjalla – Arviossa Opethin Pale Communion

Opeth
Pale Communion

Roadrunner
5_kirvesta

Osa metalliyhteisöstä tuntui menevän sekaisin, kun Opeth julkaisi vuonna 2011 levyn, joka ei sisältänyt ollenkaan death-örinää ja jonka metallipitoisuus oli muutenkin vähäinen. Kyseinen levy, Heritage, oli jo täydellinen suoritus, mutta nyt Opeth osoittaa, että täydellisyyden jälkeenkin voi vielä parantaa. Pale Communionin ennakkopuheissa on tuotu esille vaikutteet 1980-luvun alkuvuosilta ja mainittu soundireferensseinä muun muassa Dion kaksi ensimmäistä levyä.

No, hyvin vaikea noita vaikutteita on kuulla edes yleissoinnissa. Siinä missä Holy Diverin rummut jylisivät tiukkoina ja kaikuisina ja kitarat kirskuivat metallisesti, Pale Communionilla rummut tupsuttelevat Heritageltä tuttuun malliin, kitaroissa on säröä vain nimeksi ja kosketinsoittimet raikaavat entistä kuuluvammin. Ainoastaan Goblin-instrumentaalin kuulas kaikukitarakuvio viittaa jollain tavalla kasariaikoihin, muuten mennään vahvasti edeltävän vuosikymmenen huuruisissa tunnelmissa.

Yli kymmenminuuttinen Moon Above, Sun Below on ehkä levyn monipolvisin ja ”progressiivisin” esitys, jonka kuulokuvat etenevät välillä hälyääniin asti. River puolestaan käynnistyy Kansas/Boston-tyyppisenä kolmen soinnun classic rock -kappaleena, kunnes alkaa esitellä kolmen minuutin rajapyykiltä eteenpäin hieman haastavampia ja vinksahtaneempia sävelmaailmoja vanhojen Opeth-levytysten malliin.

Cusp of Eternityn kaunis hoilottelukertosäe olisi toisella tapaa toteutettuna kotonaan 1970-lukulaisessa pehmopornoelokuvassa. Samalla se toimii esimerkkinä tämänhetkisen Opethin äärimmäisestä melodisuudesta. Voice of Treasonin itämainen ja uhkaava tunnelma puolestaan muistuttaa hiukan Heritagen The Devil’s Orchardia.

Levyltä löytyy tutkittavaa pitkiksi ajoiksi, mutta se toimii myös vähemmän analyyttisessä kuuntelussa. Biisimateriaali soljuu eteenpäin vaivattomasti ja äärettömän tarttuvasti.

Mielenkiintoista nähdä, kuinka tästä voidaan vielä parantaa, mutta varmasti niin jälleen tapahtuu. Kaikki kunnia Opethille!