Saksalaisella tehokkuudella parin vuoden välein levyn julkaiseva Axel Rudi Pell löysi oman sapluunansa jo viime vuosituhannen puolella, eikä siitä ole sen koommin lipsuttu.
On lähes koomista huomioida, miten tutuin kuvioin tässä taas mennään. Pitkäsoittoja on takana yli 20, mutta mitäpä sitä uutta keksimään. Tosiasia kuitenkin on, että bändillä on oma tunnistettava tyylinsä.
Laulaja Johnny Gioeli on edelleen Pellin keskimmäinen jalka. Miehen kultaisella kurkulla lauletaan voimaa keskinkertaisempaankin hard rockiin.
Intron jälkeen levyn avaava Forever Strong on levyn ainoa rivakammalla tahdilla kulkeva raita. Seitsemääkymppiä lähestyvä Bobby Rondinelli nakuttaa kunnialla mutta luonnottomin soundein. Kokonaisuutta halkova eeppisempi Ankhaia sisältää odotetut tavaramerkit eli maestron tunteikasta sooloilua ja suuria tunteita.
Tarttuvasti rokkaavia kertosäkeitä, balladinomaisia herkistelyjä, tanakampaa riffittelyä ja sulavia melodioita. Paketti on taas kerran jiirissä. Yllätyksiä nolla, mutta Pellin perusvarmaa toimitusta kuuntelee ilokseen.