Pikimustaa hulluutta – arviossa Ajattara

Arvio on julkaistu Infernossa 4/2017.

Ajattara
Lupaus
Svart

Loppu tuli yhtyeen tyylille sopivasti tylysti ja yllättäen. Lähes tarkalleen viisi vuotta sitten Ajattara kaivoi itselleen kuopan ja kävi lepäämään. Kuinka ollakaan, hyvin tekeytynyt kalmo kaivettiin märästä haudastaan, ja yhtye esiintyi viime kesänä paluukeikoilla. Ja sitten luvattiin uusi levy. Lupaus piti ja pitää. Sanotaan tämä heti alkuun: levy heilahtaa kerrasta yhtyeen tuotannon kärkinelikkoon.

Debyytti Itse (2001) määritti Ajattaran kokoon keitetyn, peilistä toljottavan pahuuden viitekehyksen. Kuolemalla (2003) unenomainen ja syrjäytynyt pimeä jalostui. Tuosta murtuneiden luiden laulukokoelmasta tuli 2000-luvun suomalaisen metallin klassikko, viiltävänä ihon alle käyvä kylmän ahdistuksen hymni.

Ajattarasta ei sovi puhua ilman että mainitsee sanoittaja-säveltäjä Pasi Koskista, tai siis Itse Ruoja Suruntuojaa. Nykyisin vain Ruojana tunnettu hahmo on kiistatta maamme kovimpia metallisolisteja. Kun Ajattara päätti syystä tai toisesta julkaista kolmannen huippulevynsä Noitumaan (2009) akustisena, albumi oli juurikin Ruojan ansiosta yhtä kuristavaa, sieniöveristä mökkihöperyyden juhlaa. Lupaus aukaistaan, tietysti, Saatanan sinetillä. ”Pelkkää mustaa!” Ruoja rääkyy. Tekee mieli polvistua, antaa väärän kanttorin johtaa vesikauhuista messuaan.

Andalusian vuorilla Espanjassa äänitetty Lupaus on kuin kokoelma Ajattaran parhaita puolia. Jos avausbiisi on nyökkäys Murhat-levyn (2011) norskiblacktempoille, seuraava Ristinkirot on taas verkkaisemmin käyvää ja siten tutumpaa A-osastoa. Sitten tulevat bändin tavaramerkilliset, komean kursailemattomat laulumelodiat. Suru-biisillä melodiat ovat jo pääosassa, raa’at laulut on sovitettu sävyt erottavaksi kontrastiksi. Kokemus on totaalinen, kun laulukopissa tapahtuu outoja.

Ajattaran hyvin artikuloitua, säikeen varassa sinnittelevän pikimustaa hulluutta on ollut suorastaan saatananmoinen ikävä. Jokainen biisi on tarttuva, niiden kertomukset kuin rujonkauniita sairaskertomuksia inkvisition ajan suljetulta osastolta. Tämäntyylistä musiikkia ei maassamme muutoin tehdä, ei näin vakuuttavasti, syvästi sanoitetusti ja hyvällä maulla soitetusti.

”Kuoleman tien ikuinen raataja”, raakutaan Amenilla. Seurakunta huokaa: olkoon tuo tie heille sapekkaaseen vereen valmistettu.