Kun pistin Persona Non Gratan pyörimään ensimmäistä kertaa, bändiä ei tarvinnut jäädä arvailemaan: aloitusriffi edusti ääriklassista thrash-legendaa, ja meno vedettiin tuttujen rumpufillivyörytysten tuella ihan tappiin.
Tyypilliset Exodus-elementit pysyvät läsnä koko matkan, eikä uusia tuulia ole lähdetty varta vasten tavoittelemaan. Sävyeroja on kuitenkin enemmän kuin aiemmin.
Riffimateriaali on tutun tasokasta ja rytmisesti tarttuvaa, joskin muutamissa kohdissa joutuu kohottamaan kulmakarvojaan. Itse asiassa levyn heikoimmat hetket muistuttavat vähän lopunaikojen Slayeristä – olisivatko sitten perua Gary Holtin seikkailuista kyseisessä ihmemaassa? Perusvarmojen lyhyempien pieksämisten vastapainoksi Exodus on aina osannut rakennella pidempiä eeppistyyppisiä riffikaaria, ja niin on nytkin.
Holt ja Lee Altus on kyllä mainio aisapari. Ääritiukan komppauksen lisäksi sooloissa tuntuu olevan yhä vallalla idea soittaa toinen suohon, ja moista battlea kuuntelee ilolla. Myös tunnistettavalla tyylillään känisevä Steve ”Zetro” Souza ja muut soittoniekat ovat tiukassa vireessä.
Tunnin mitasta huolimatta mielenkiinto pysyy yllä, kun levyn kaikki osa-alueet ovat suvereenisti hallussa. Bay Arean pahikset pysyvät yhä thrashin ykkösketjussa.