Norjalaisen Profane Burialin jäsenet eivät ole aloittelijoita. Meriittilistalta löytyy muun muassa Cadaver, Borknagar ja Funeral, joten on täysi syy odottaa korkeatasoista musiikkia. Sitä on myös tavallaan tarjolla, siis jos hommaa määritellään tuotannollisten ansioiden kautta.
Profane Burialin toisen levyn tyyli lasketaan sinfoniseksi black metaliksi. Homma ammentaa paljon maansa äärimetalliperinteestä ja sotkee sekaan massiivisia pauhuja, jotka viittaavat leffasoundtrackien suuntaan. Musiikissa on myös progressiivisuutta, joka ei valitettavasti tässä tapauksessa toimi.
My Plateaussa on paljon samaa kuin Carach Angrenissa, joka kuitenkin tekee tehtävänsä paljon norjalaisia paremmin. Kauhuelokuvamaisen tunnelman luominen pääosin metalli-instrumentein on todella millintarkkaa puuhaa, sillä homma lässähtää helposti. Se on valitettavasti Profane Burialin kohtalo.
Yhden levyn aiemmin julkaisseelta yhtyeeltä olisi odottanut enemmän. Musiikki ei ole varsinaisesti huonoa, vain tylsää ja lukemattomia kertoja kuultua. Kun kaikenlainen intohimo korvataan tietynlaisella pöhöttyneellä kokemuksella, lopputulos on usein juuri tämä.