Huh. Tunti ja kahdeksan minuuttia Meshuggahia on jykevä annos, mutta bändi on onnistunut viilaamaan sointinsa sellaiseen jamaan, että massiivinen kokonaisuus ei tukehduta. Yhtye on pyöristänyt kulmiaan siinä määrin, että koko albumin kuuntelee kivuttomasti kertaheitolla, vieläpä mielellään.
Meshuggah keskittyy kuulijan eksyttämisen sijaan luomaan hypnoosin hyödyntämällä toistoa ja nyansseja. Uranuurtaja on hidastanut ja hellittänyt kuristusotettaan aivokurkiaisesta ja löytänyt samalla sointiinsa sitä mitä on karttanut viimeiset 25 vuotta: selkeyttä.
Ei Immutable helppoa musiikkia ole, mutta yhtymäkohdat verrattain suoraviivaiseen Destroy Erase Improveen (1995) ovat ilmeiset. Ylenpalttinen venkurointi ja tekninen briljeeraus ovat nyt alisteisia iskevälle djent-runnomiselle ja viekkaille melodioille.
Kitaratyön päärooli ilmenee hidasta vyöryttelyä runsaasti elävöittävissä leadeissä. Immutable on enemmän kitara- kuin rumpulevy, mitä alleviivaa yleistunnelmaltaan totuttua pohtivampi ja leijuttelevampi lähestymistapa. Mukana on myös muutama instrumentaali, joista kahdella rumpuja ei kuulla lainkaan.
Immutable on pituudestaan huolimatta rennompi ja helpompi sulattaa kuin mikään bändin julkaisu vuosikymmeniin – ja siksi loistava.