Jyväskylä–Tampere-akselilta tuleva Deathkin on löytänyt black metaliinsa suhteellisen omaperäisen joskin perinteitä huokuvan tulokulman. Bändi lainaa mustaan metalliinsa sävyjä niin doomista kuin goottimetallistakin säilyttäen silti ilmaisussaan tarpeellisen raakuuden. Kappaleet ovat keskimäärin melko pitkiä, mutta onnistuvat pitämään kuulijan mielenkiinnon yllä suhteellisen onnistuneesti.
Deathkin kuulostaa jo debyyttilevyllään melko valmiilta tapaukselta. Pieniä lastentauteja ilmenee, mutta ne eivät paina kokonaisuuden valossa turhan paljon. Selkein miinus tulee hieman horjuvalla otteella vedetyistä puhtaista lauluista, mutta tämäkään ei aiheuta suurta mielipahaa.
Parhaimmillaan mustat liekit nuolevat korteksin sisusta ja hypnoottiset riffit saavat kuulijan transsin valtaan. Etenkin kymmenenminuuttinen Iankaikkinen on väkevä osoitus siitä, mihin yhtye todella kykenee. Myös albumin päättävä nimikappale on kaikessa antikosmisuudessaan jotain todella elinvoimaista.
Anonyyminä pysyttelevän ryhmän ensimmäinen pitkäsoitto on perusrakennuspalikoidensa puolesta valmista tavaraa. Yhtyeen tarkoitus ja päämäärät eivät kuitenkaan käy täysin selville. Levyllä on paljon potentiaalia ja runsaasti hyviä ideoita, mutta lopullinen naula arkkuun jää lyömättä.
Toivoa sopii, että seuraavalla levyllä kuullaan entistä ärhäkämpää materiaalia.