Ruotsalainen Soliloquium on mielenkiintoinen tapaus. Yhtäältä yhtyeen progressiivisia sävyjä omaava death doom kurkottelee varhaisen Opethin ja Katatonian suuntaan, toisaalta sen soinnissa on rutkasti vaihtoehtoista melankoliaa, josta tulee mieleen Anatheman 2000-luvun tuotanto ja Thinen melodinen synkistely.
Toisinaan pistetään silmään hieman kireämpää äärimetallivaihdetta, mutta pääpaino on selkeästi tunnelmallisemmassa materiaalissa. Bändin neljäs levy todellakin tuntuu nimensä mukaiselta etsintämatkalta tai introspektiolta.
Siinä missä tarina etenee alussa enemmän tai vähemmän brutaaleissa merkeissä, nelosbiisi Missing Pieces esittelee pehmeämpää tulkintaa – kyseisessä kappaleessa lauluista vastaa mainion Wolverine-orkesterin Stefan Zell. Diaspora puolestaan ilmaisee tuntonsa keskitempoisessa murjotusrockformissa. Albumin päättävä nimikappale päättää teoksen synkkiin, mutta ihanan haikeisiin hautajaistunnelmiin.
Soulsearching on hieman rujo reunoiltaan ja romuluinen rakenteiltaan, mutta siinä on jotain viehättävää. Ehkä vilpittömyys ja aitous kolahtavat.