Torniolainen Suomen Tulli sisältää samankaltaista pohjoista eksotiikkaa kuin CMX ja Absoluuttinen Nollapiste. Musiikillisesti bändillä on enemmän yhteistä jälkimmäisen kuin ensin mainitun kanssa.
Yhtyeen kolmas levy on mainio sekoitus klassista Love-progea (etenkin Tasavallan Presidenttiä), Canterbury-soundia ja psykedeelistä indiepoppia. Laulaja-kitaristi Sami Heikkilän tulkinta ja fraseeraustyyli ärsyttivät aluksi aika paljon, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen hänen omintakeinen tyylinsä muokkautui enemmän kuuloelimiä myötäileväksi elementiksi.
Suomen Tullin musiikin ytimessä sykkii vahva popsydän, jota kuorrutetaan niin tutuilla kuin tuntemattomillakin mausteilla. Yhtye on progeasteikolla verrattain kevyttä sarjaa, vaikka soitannollisesti ei mennäkään helpoimman kautta. Soitossa on vahva jazzkosketus, etenkin rytmisellä puolella, mikä tuo mukavaa notkeutta ja elastisuutta kappaleiden rakenteisiin.
Koukeroita siis löytyy, mutta ne on upotettu taitavasti sävellysten sisään, sen sijaan, että ne lyötäisiin suoraan päin näköä. Pääpaino on tunnelmassa ja ennen kaikkea melodioissa. Hyvä niin, sillä yhtye tuntuu löytäneen itselleen hyvin luontevan ilmaisutyylin. Musiikista kuuluu läpi ilmavuus ja rentous. Mikään ei tunnu väkinäiseltä tai pakotetulta.
Tekstit ovat usein abstrakteja ja hyvin runollisia, mutta eivät kuitenkaan täysin käsittämättömiä. Mikä tärkeintä, ne sopivat täydellisesti yhteen orkesterin esittämän säveltaiteen kanssa. Kukkola on muutenkin todella tasapainoinen teos. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän.
Musiikki on pehmeää ja melankolista, mutta yhtye ei tyydy pelkkään hissutteluun, vaan lyö rohkeasti energisempää vaihdetta päälle silloin kun parhaaksi katsoo. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä raivokasta svengiä ylläpitävä, lopussa jopa jamitteluun yltyvä Talolla sekä krautrockin suuntaan viittoileva, hypnoottisen biitin omaava Pirunpojat.