Taiteilija Fursy Teyssierin johtama ranskalaisyhtye on kolmannella pitkäsoitollaan uuden edessä, kun musiikki on riisuttu metallista.
Tummaa tunnelmaa on yhä tiedossa, mutta eri olomuodossa kuin aiemmin. Metallinen shoegaze on antanut tilaa elektroniselle otteelle. Hämärä ja satumainen maailma on saanut väistyä urbaanin viileyden tieltä. Autonvalot ja neonkyltit valaisevat lyhtyjen ja kynttilöiden sijaan. Tanakkaiskuinen rumpukomppi on muuttunut paikoin triphopmaiseksi sykkeeksi.
Siinä missä sukulaisyhtyeensä Alcest palasi viimeisimmällä levyllään rääkyjuurilleen, Les Discrets on luonut nahkansa melko perusteellisesti. Päällisin puolin muutos ei ole suuri, sillä Fursyn – ja nyt myös yhä enemmän Audrey Hadornin – pitkällä kaavalla maalaava lauluääni, kirkkaasti näppäilevät kitarat ja alakuloinen tunnelma ovat yhä läsnä.
Nyt on kuitenkin hypätty sadusta ja unesta kylmään, todelliseen maailmaan. Les Discretsissä on aina viehättänyt sametinpehmeän melankolian ja synkeän metallin liitto, joka on puhutellut aivan omalla tavallaan.
Bändin levyt eivät ole koskaan avanneet kaikkia porttejaan heti, mutta Prédateurs antaa odottaa sisälle pääsyä vielä totuttuakin pidempään.