Haastavalle ja hyvin soitetulle musiikille, jossa on progressiivisuutta, yllättävyyttä ja soitannollista kikkailua, heruu kyllä arvostusta. Moisessa pitää kuitenkin kuulua selkeästi, miksi asiat ovat kuten ovat. Norjalaisen Delvoidin kohdalla ratkaisut eivät tunnu oikein luontevilta.
Makealla soundilla vedetty vaihtoehtoprogehevi on pintapuolisesti ihan asiallisen kuuloista. Siinä kuitenkin rasittaa seikka jos toinenkin.
Ensinnäkään rumpalin erikoiskompeille ei löydy perustetta. Toisekseen pitkiksi venyvistä kappalerakenteista ei ilmene psykedeelis-progressiivisestikaan ajateltuna selkeää juonikudelmaa. Lisäksi laulajan ylitulkinnallinen hoilottelu jää irralliseksi. Kaverin ääni ja tulkinta tuovat mieleen Cedric Bixler-Zavalan, eikä bändi ole muutenkaan kovin kaukana Mars Voltasta.
Tavallaan Swarmlife on tosi hienoa kuultavaa, mutta se ei vain tunnu avautuvan. Pikemminkin tarkempi perehtyminen turhauttaa. Ylimittaisissa kappaleissa kyllä tapahtuu ja tunnelmat vaihtuvat, mutta kokonaisuus jää hahmottomaksi.
Keskimäärin kymmenminuuttisista biiseistä olisi ollut syytä rakennella pienempiä ja selväpiirteisempiä annoksia. Ja vaikka laulu on ihan hyvää, bändin meno tuntuu luontevimmalta instrumentaalisena.