Surettaa ajatella, että vanhan liiton klassiset bändit alkavat olla vähitellen mennyttä. Voi olla, että romantisoin asiaa, mutta niiden myötä moni valtavan musiikillisen historian omaava sivu sulkeutuu lopullisesti, eikä tilalle nouse enää mitään vastaavaa.
Deep Purple on edustanut minulle etenkin tällä vuosituhannella jotain suurta ja selvästi vielä Black Sabbathiakin tärkeämpää. Osansa tässä on paitsi musiikilla myös yleisellä aktiivisuudella: Purple on paiskinut hommia periaatteessa aina, eikä bändi ole koskaan jäänyt vain vanhojen albumiensa varaan.
Eläkeläisremmiähän bändin muusikot ovat, mutta niin vain kiertueet pyörivät ja uutta musiikkia tehdään. Edellislevy Now What ?! (2013) on noussut kirjoissani vähitellen bändin parhaimpaan kolmannekseen.
Kaikki kunnia Blackmorelle, Coverdalelle ja etenkin Jon Lordille, mutta itselleni Deep Purplen tärkein ja toimivin miehistö toimii tässä hetkessä, tällä levyllä. Erityisesti Don Airey joutui täyttämään isot saappaat, mutta äijän perinteikkäästi ja röyhkeästi pintaan nouseva työskentely määrittelee nyky-Purplea vähintään yhtä vahvasti kuin Lordin vastaava menneillä vuosikymmenillä.
On mieletöntä ajatella, että Deep Purplen debyyttilevystä tulee ensi vuonna kuluneeksi puoli vuosisataa. Riveistä löytyy yksi alkuperäisjäsen, yhä tanakasti komppaava rumpali Ian Paice, sekä ensimmäisen kerran remmiin jo vuonna 1969 liittyneet laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover.
Tähän täytyy vielä lisätä, että yhtyeen jäsenet ovat seestyneet vanhemmiten tavattoman hienoiksi herrasmiehiksi, joiden hyväntuulinen ja vanhasta kiristelystä vapaa asenne ei ole vienyt musiikista munaa. Sitä löytyy edelleen, vaikka karvat ovat jo harmaita.
InFinite on hyvä levy, vaikka se ei kenties yllä aivan Now Whatin tai Purpendicularin (1996) tasolle. Seitsemänkymmentäluvun alkupuolen kiimaan vertailua ei kannata edes yrittää. On selvää, ettei bändiltä kuulla enää Highway Starin tai Speed Kingin kaltaista jyrää, eikä tarvitsekaan. Sitä on jo kuultu. Deep Purple vuosimallia 2017 on hyvällä tavalla aikuismaisempi ja tyylikkäämpi yhtye.
Levyn tuottajana häärinyt Bob Ezrin on kaivellut taas esiin Deep Purplen ydinolemuksen, eli soundia ei ole millään tavalla uudistettu. Onneksi näin, sillä toista samalta kuulostavaa ryhmää ei tästä maailmasta löydy. Aireyn railakkaat koskettimet ujeltavat toisella kanavalla, ja toisella raikaa Steve Morsen tyylikkäästi soiva kitara.
Kappaleet on sävelletty pitkälti jamipohjalta, mikä kuuluu läpi erittäin vahvasti – eikä vain hyvässä mielessä. Letkeyden ja laiskuuden raja käy välillä häilyväksi. Perusjytkeeksi luokiteltavat One Night in Vegas ja On Top of the World tuppaavat jäämään ihan kiva -tyyppisiksi välipaloiksi.
Sävykkäämpi osasto sen sijaan toimii jumalattoman lujaa. Morse on niin hieno kitaristi, että miehen soittoa sopisi nostaa esille enemmänkin. Sama pätee Gillanin pehmeämpään laulutyyliin, joka pistää välittömästi tunteet liikkeelle.
Testiksi kannattaa kuunnella vaikkapa The Surprising, joka on rakenteeltaan lähes progea. Gillan laulaa paikoin niin tolkuttoman hienosti, että ajatus täysiverisestä Purple-fiilistelylevystä alkaa tosissaan kutkutella. Herkemmän paletin veisuissa bändi loistaa ja toteuttaa itseään joiltain osin jopa paremmin kuin koskaan ennen.
Jos aivan totta puhutaan, en jaksaisi kuulla Smoke on the Wateria enää yhtään missään. Keikoiltakin sen voisi heittää mäkeen, useamman muun vanhan raidan ohella, mikä on tietysti suuren yleisön kannalta aivan tolkuton toivomus. En siis hae Purplelta enää jämäkästi vääntävää riffiä, vaan kaunista melodiaa ja tyylikkään hienovaraista musisointia.
Tätä taustaa vasten InFinite voisi mielestäni olla parempikin levy. Kyseessä on kasvaja, erittäin hyvin kuuntelua kestävä ja vähitellen salojaan paljastava kiekko, joka kuulosti parilla ensimmäisellä kerralla hienoiselta pettymykseltä. Finaalina kuultava, täysin turha The Doors -cover Roadhouse Blue oli jopa tyrmistyttävän mitäänsanomaton esitys.
Aluksi piilossa olleet kokemus, näkemys ja toteutus alkoivat nousta vähitellen esille. Nyt, useampien kuuntelujen jälkeen, olen taas kerran täysin myyty. Ikävä kyllä InFiniten tiimoilta tehtävä kiertue tulee olemaan bändin viimeinen isompi rundi. Vuosirenkaat huomioiden pelkään, että tämä tulee myös jäämään yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi. Toivon todella olevani väärässä. Haluaisin edes yhden vielä, pojjaat, joten pysykäähän terveenä.