Kun Rashomon lähtee soimaan, läsnä on hämmennys: ensimmäinen kappale on puhdasveristä mustalaismusiikkia. Etniset sävyt säilyvät mukana, kun bändisoittimet otetaan käyttöön, vaan ei etnopuoli kovin vahva osa bändin prog/black/death/pop/gothic metalia lopulta ole.
Trivium-heppu Matt Heafyn (jonka japanilaisperimä perustelee albumin nimipolitiikan) kunnianhimoinen projekti on vaativaa kuultavaa. Tunnetun kaverin persoona on varmasti pontimena bläkkishahmojen Ihsahnin ja Nergalin sekä – hämmästykää – My Chemical Romancen Gerard Wayn fiittauksille.
Vierailijoiden kautta hahmottuu myös levyn musiikillinen linja ja painotus: mukana on niin Emperorin progressiivista tekniikkaa, Behemothin paisuttelevaa deathmetallisuutta kuin emorockin kosiskelevaa tunteikkuuttakin. Melodinen puoli menee vähän pliisuksi mutta tuo tarttumapintaa.
Blackmetallinen ilmaisu ei ole raainta mahdollista, edes laulun osalta, joten genreen vähän varoen suhtautuvatkin kykenevät varmasti kuuntelemaan Ibarakia. Se ei myöskään ole tarpeeksi viiltävää ollakseen bläkkisvihmontana täysin vakuuttavaa, joten projekti ei välttämättä maistu mustan metallin faneille. Soitannollisesti komea levy on silti monimuotoisuudessaan mielenkiintoinen.