Warfaren nimissä tärkeimmät työnsä levyttänyt Paul Evo vaikuttaisi olevan yhä täynnä kapinaa. Ensimmäinen soolopitkä ottaa nimensä äijän emobändistä, eikä tästä jää mitään napistavaa. Pari vuotta sitten julkaistu kimppalevytys Algy Wardin kanssa oli melkoinen pettymys, mutta Warfarella tykittely on jo selvästi rehevämpää.
Keskisormi pystyssä mennään. Törkeästi pinnalla möyrivä basso ja oikealla tavalla rähjäinen soundi kuvittavat suoraviivaisesti etenevää jyrinää, joka kuulostaa GG Allinilta soittamassa Motörheadiä. Räjähtänyt brittiheavy saa kylkeensä roimaa punkkarihenkeä.
Evon halveksien syljetystä äänestä kuulee, että kyseessä ei ole mikään kiltti mies. Laulu tuo mieleen Cronosin kärinät, ja onhan menossa muutoinkin tiettyä irtonaisemman Venomin fiilistä. Evo hoitelee suurimman osan myös instrumenteista, mutta tueksi on nappailtu pari aika mielenkiintoista nimeä: Fast Eddie Clarke ja Lips hoitelevat kumpainenkin yhden kappaleen verran kitaroita, ja erityisesti Misanthropy kuulostaa paikoin aivan klassiselta Motörheadiltä. Vanhalla jermulla on näemmä homma hanskassa edelleen.
Välillä lipsutaan pelleilyn ja huumorimusiikin puolelle. Doctor of Insanityn saksofonilla maustettua ränttätänttää on vaikea pitää järin viehkeänä säveltaiteena, mutta kun saksofonia soittaa Hawkwindissä nimensä sinetöinyt Nik Turner, kaipa tuo pitää vain hyväksyä.
Päätösraita Stardust menee myös vitsin puolelle. Hapuileva, kännisesti kailotettu blueshenkinen rokkifiilistely jättää jälkeensä omituisen maun, mutta toisaalta se istuu levyn huithapelimeininkiin hyvin. Sekoilua mitä sekoilua, haistakaa vittu!
Se, mikä asenteessa voitetaan, biisien muistettavuudessa ja riffeissä hävitään. Warfare on ihan hauska kiekko, ja parhaimmillaan sen röyhkeässä rokkaamisessa on kivasti virtaa. Tästä huolimatta kyseessä on selkeä kaljoittelulevy, jolle ei uskalla luvata kovin pitkää elinkaarta.