Jos joku vielä ottaa asiakseen vastustaa cd-levyjä niiden vanhanaikaisuuden tai turhuuden nimissä, niin tässä tapauksessa lyömäaseet annetaan käteen mukisematta. Brittipunkkareiden käppäkokoelma ei juuri muodollaan houkuttele. Paljon vähemmällä vaivalla ei voi levynjulkaisua tänä päivänä hoitaa.
On tietysti puhtaasti makuasia, kuinka paljon näillä meriiteillä olisi aihettakaan kiskoa lippua salkoon. Mieluummin menneisyydessä kuin nykyhetkessä elävät anti-PC-punkin ystävät ympäri maailman pitävät Anti-Nowhere League -tuotantoa varmasti arvossaan, mutta tällä kokoelmalla näytöt ovat vähissä. Bändi edustaa sitä brittipunkin sukupolvea, kun menon erotti rockista vain astetta räkäisempi laulutapa. Nykyvinkkelistä tarkasteltuna yhtye on laiskanmiehen pub rockia vailla kunnon biisejä. Vahvimmin orkesterin perintöä on pitänyt yllä Rancid ja sen pääkaksikon sooloproggikset. Vaikka herrat Armstrong ja Frederiksen eivät totisesti ole hekään enää nuoria, energiatasoissa on melkoinen ero.
Anti-Nowhere Leaguen tunnetuimmat biisit ovat varmasti Metallican coveroima So What? ja bändin sanoman napakasti tiivistävä I Hate People. Jos punkin haluaa nähdä vain provokaationa, sikäli bändi on onnistunut hyvin, sillä vielä viime vuonna se onnistui herättämään pahennusta Suomen-vierailunsa tiimoilla homovastaisiksi tulkitulla biisillään.
Mutta se, että Long Live the League on täysi turhake, menee julkaisijan piikkiin. Tuplalla ei ole mitään infoa biisien lähteistä. Raivokas googlaaminen paljastaa, että kyseessä ei ole varsinainen uusintajulkaisu samannimisestä, vuonna 1985 ilmestyneestä kokoelmasta, vaan sälää on kerätty vähän sieltä täältä. Samoista biiseistä kuullaan sietämättömän monta remix-, vaihtoehto-, single- ja liveversioita. Kakkoskiekko, vuoden 1983 Live in Yugoslavia, on lähimpänä edes jonkinlaista kokonaisuuden käsitettä. Mutta kun kuulen neljännen kerran velton Woman-laahauksen, on aika poistaa levy soittimesta ja unohtaa se ikihyviksi.