Ruotsalaisrykmentti rynnii päälle kovalla hulinalla. Desolatorin ankara teknispainotteinen death metal kallistuu enemmän jenkkidödiksen puoleen kuin kotoisiin vääntäjiin. Meno ei ole niin rupista kuin Tukholman vanhoilla veteraaneilla.
Nelikko lähestyy death metalia myös aika monelta kantilta – välillä progeillaan, välistä ollaan kovasti brutaaleja, eikä tunnelmointiakaan kaihdeta, kuten ei bläkkistyyppisiä näppäilyjäkään. Osa biiseistä on pitkiä ja polveilevia, ja ne vaativat kuulijalta melko pitkää pinnaa. Alkulevyn äkkiväärä progressiivisuus tuntuu ajoittain vähän perusteettomalta, mutta loppulevystä ote muuttuu jämäkämmäksi ja biisit kulkevat huomattavasti linjakkaammin.
Levyn perusote on ripeä, ja riffittelyssä on paikoitellen oikein hyvä imu. Soitto soljuu joka ukolta erittäin sujuvasti, mutta miehet eivät sorru ylenpalttiseen kikkailuun tai taitojen esittelyyn. Se sarka on varattu Nilen kiukkupussille Karl Sandersille, jonka sooloilu on kieltämättä aika komea lopetus albumin kunnianhimoiselle vyörytykselle.
Eri osa-alueet ovat hyvin hallussa ja materiaali on sinällään tasokasta, mutta jotenkin se ei kosketa kunnolla kuin ajoittain. Sermon of Apathy soi sujuvasti taustalla, mutta herättää höristelemään korvia vain ajoittain.