Jo aikaa sitten on päädytty tilanteeseen, että hardcoressakin arvostetaan tiukkaa soittoa, oikeaa muotokieltä ja energiaa, joka kuljettaa biisejä voimallisesti eteenpäin. Ihan alkujaan punkissa ja hooceessa ei ollut kyse pelkästään tästä. Monet kasikakkosbändit edustivat joko soittotaidottomuudesta tai nauhoituskuosista johtuen, paikoin tai järjestelmällisemmin kaoottista räpellystä. Se oli osa viehätystä.
Perikadon ensialbumilla joka suuntaan sinkoileva räime ei ole sattumaa vaan ehdoton tyylivalinta. Kaoottisuus on valjastettu voimavaraksi, ja raivoisasti sirisevästä kohkaamisesta jäljelle jäävä möykkämyrsky on katarttista. Jos joku tulisi erehdyksessä kysyneeksi, onko minulla jotain voimabiisiä, niin tästähän niitä löytyisi enemmänkin. Keskimäärin reiluun puoleen minuuttiin jäävät biisit sisältävät vain olennaisimman raivonpurkauksen.
Perikadon noiseenkin vivahtavan vasaroinnin voi liittää niin perinteisesti holtittomaan italohosseen tai ainakin hetken alan piireissä suosittuun power violenceen, mutta itse näen yhtyeen juuret härmäläisessä geeniperimässä. Voi sitä lämpimää tulvahdusta sydänalassa, kun Bileet Piilaaksossa -rallin breikissä kaikuu klassinen ”RUNKKARIII”-huuto!
Kahdeksantoista töräystä tätä vaikunpuhdistajaa on juuri passeli annos. Suositellaan nautittavaksi vinyyliltä – muutaman sekunnin hengähdystauko puolta kääntäessä voi tulla tarpeeseen.