Hexvessel-yhtyeen Kimmo Helén on tehnyt ensimmäisellä soololevyllään lähes kaiken itse. Kappalevetoisuus on synnyttänyt progea, folkia ja metallia yhdistelevän, laadullisesta epätasaisuudesta huolimatta kokonaisen teoksen.
Helénin elokuvamusiikkiakin käsittävä kokemus kuuluu taidossa sovittaa luonnollisen avaria mutta yksityiskohtaisen syviä äänimaisemia, joiden yössä ilakoivat urkujen, jousien ja puhallinten välähdykset sekä rumpujen vaistomainen kuume. Kappaleilla on yksinkertaisten rakenteiden ansiosta selkeä kaari ja suunta. Intensiteetti on usein staattista, mikä jättää tunteiden läpinäkymättömyyteen yhdistettynä dynaamisuuden pitkälti tyylivaihtelujen varaan. Orgaanisuus luisuu välillä epäpuhtauksien myötä huolimattomuudeksi.
Levyn ääripäitä edustavat aavemaisen mekaaninen, riitasointujen kansoittama ja koukkuinen rytmisyys sekä mullantuoksuinen, naiiveissa näppäilyissään mitäänsanomaton himmailu. Monitaiturin kunnianhimo ei aina näy, sillä tylsiäkin ratkaisuja löytyy läpi linjan. Kokonaisuus on silti erityyppiset hetket huomioiden sommiteltu, ja kohokohdat (Uusi olento, Lystia, Lopussa) jakautuvat tasaisesti.
Laulajana Helén etsii vielä ääntään. Monotonisella rytmillä lausutut säkeet toimivat, mutta melodisempi puoli jää tulkinnaltaan hataraksi tai ääntä heikosti hallitsevaksi hapuiluksi: identiteetti on jossain Joa Korhosen ja Herra Ylpön jäljittelyn välimaastossa. Sanoitukset – joissa luonto on puhdas pahuuden sykkiessä ihmisen sisällä tai sinetöidessä ulkopuolelta tämän kohtalon – tukevat musiikillisia teemoja banaaliuden heikentäessä ilmaisuvoimaa.
Helén pui hallinnan menettämistä vieraantuneisuuden inhimillisin äänenpainoin. Monipuolinen, kolkkotunnelmaisuudessaan samalla yhtenäinen ja uhkaavan voiman läsnäoloa huokuva levy muistuttaa CMX:n Aionia, vaikkei ole yhtä uskalias tai virheetön.