Rap metalin vihatuin bändi ottaa käyttöön Eminemin 8 Mile -leffassaan esittelemän toimintamallin: tyhjennetään vastustajien asevarasto itse omaan nilkkaan ja käännetään homma eduksi. On tässä itseparodioinnissa kieltämättä nokkeluuttakin.
Limp Bizkit on aina tuutannut esittämäänsä kamaa kiitettävällä taidolla. Myös Fred Durst, joka ei ehkä ole tulkitsijoista huikeimpia, on osannut repiä itsestään irti yllättävän monenlaista jälkeä ja asiallisia melodioita. Niin nytkin – Durst bändeineen yllättää monin kohdin varsin positiivisesti.
Still Sucksin perusmeininki on jytkyä riffiä, tiukkaa biittiä ja kimottavaa räppäilyä ja hoilotusta – eli sitä mitä ennenkin. Muinaisella Behind Blue Eyes -coverilla löytynyttä akustista herkkispuoltakin uudelleenlämmitetään ihan omalla materiaalilla. Tyylikirjon täydentää perinteisempi hiphop. Kaikki osa-alueet toimivat ihan asiallisesti.
Levy tuntuu olevan vedetty vähän lonkalta, ja hyvä niin. Albumilla on kaksitoista biisiä ja reilut puoli tuntia kestoa, eli ideat on pistetty pakettiin ja jätetty turhat paisuttelut pois tiiviin remellyksen tieltä. Matalaotsaisella perseilylläkin on yhä paikkansa, jos sen tekee hyvin ja sopivan rennosti, läpällä. Ja salaa myös vähän tosissaan.