Ähtäriläisbändi Noumena on tehnyt luonnonläheisen melodisen death metalin parissa jo yli 20-vuotisen matkan. Reissua on taitettu omaan tahtiin ja omin ehdoin, ja omaehtoinen on myös yhtyeen kuudes pitkäsoitto.
Pian käy selväksi, että kyseessä on bändin melankolisin ja raskasmielisin levy. Jos yhtyeen varhaisemmat albumit sisälsivät reipastakin melodiapoljentoa, tällä kertaa suru ja kaiho painavat tempot kunnolla alas. Viime albumilla Myrrys (2017) tulkintakieli vaihtui englannista suomeen, ja linja saa jatkoa. Suomi pelittääkin hyvin kuolemasta ja luopumisesta kertovien aiheiden käsittelyssä.
Anima on tyylillisesti erottuvin ja samalla haasteellisin levy, jonka bändi on tehnyt. Osittain uusiin tuuliin lienee vaikutusta bändiin vuonna 2018 kiinnitetyllä kolmannella kitaristilla Markus Hirvosella, joka on tuonut osuutensa myös sävellyksiin. Nätisti kudotuilla melodioilla johdetun raskauden tunnistaa kyllä Noumenaksi, mutta yleissointi on paljon aiempaa raukeampi. Uudet ja lisääntyneet elementit, kuten puhtaat laulut sekä koskettimien ja akustisten kitaroiden käyttö, maalaavat kappaleista ajoittain jopa unenomaisia.
Alun haasteellisuuden jälkeen yhtyeen syväluotaava melankoliavalssaus alkaa purra. Vaikka levy ei pidä otteessaan koko mitaltaan, sillä on jokunen poikkeuksellisen kauniisti soutava sävellys. Tällaisiksi kohoavat ainakin Saatto, Ajaton ja Totuus. Oli levyllä kyse kokeilusta tai ei, pidän yhtyeen tämänhetkistä suuntaa oikein hyvänä.