Neljännellä levyllään metelöivä norjalaisbändi luottaa melko perinteiseen black metal -kaavaan. Musiikki on suoraviivaista, ajoittain jopa vanhaan thrashiin pohjaavaa tykitystä, ja sanat on riisuttu turhista okkulttisista korulauseista.
Selkeä ulosanti on Arvasille paras mahdollinen ratkaisu, sillä yhtyeen rahkeet eivät riitä yhtään pidemmälle. Perushommatkin tuntuvat kulkevan jotenkin ihmeellisen takkuavasti eikä Black Path lähde lentoon oikein missään vaiheessa, vaikka muutamia ihan hyviäkin raitoja kuullaan, kuten vauhdikkaasti tikkaava Hellhunts. Myös viimeiseksi jätetty Mercyful Fate -cover Evil klaarataan odotettua paremmin.
Bändin juuret juontavat aina vuoteen 1993 saakka, mutta kuluneet vuodet eivät ole onnistuneet hiomaan timanttia puhtaaksi. Arvasin musiikki on ainoastaan negatiivisella tavalla amatöörimäistä ja pohjimmiltaan ihan helvetin tylsää.
Jos jotain positiivista on löydettävä, niin albumin soundimaailma on mukavan orgaaninen ja tukeva. Sen pohjalle olisi ollut hyvä rakentaa toimiva levy, mutta kun ei lähde niin ei lähde.