Vuosi on 2003. Lukion toinen luokka on pitkällä. Nokia 3310 -puhelin on täynnä varta vasten puhelimen soittoääniksi sovitettuja metallibiisejä. Nightwish, Children of Bodom ja Sentenced ovat olleet ne kovimmat metallikärpäsen puremat viimeisen vuoden aikana. Ahmin uutta musiikkia kuin riivattu. Irc-kanavilta, Irc-galleriasta, Imperiumin messulaudalta, letsmakesomenoise-webzineltä ja tietysti Inferno- ja Soundi-lehtien sivuilta. Herkässä 17 vuoden iässä kaikki uudenlainen musiikki on käsittämättömän jännittävää, kun jokaisen nurkan takaa löytyy jotain sellaista, mitä ei ole tiennyt olevan olemassa.
Kävelen Tampereen Swamp Musiciin mielessäni ihan tietty bändi. On kuulemma olemassa sellainen yhtye kuin In Flames. Bändi on peräisin Göteborgista. Irc-kanavilla hehkutetaan erityisesti In Flamesin 90-luvun tuotantoa ja sanotaan, että nyt melodiseksi death metaliksi kuvailtu bändi on jo hieman pehmennyt. Selaan Swamp Musicin hyllyjä ja siellä on I-kirjaimen kohdalla tällä kertaa vain yksi In Flames -albumi. Se on vuonna 2000 julkaistu Clayman. Minulle kerrotaan, että se on bändin toiseksi uusin levy, kun otan sen kuunteluun kaupan levykuuntelupisteelle. Kyllä, levykaupoissa oli vielä tuolloin erillinen paikka, missä sai ottaa levyjä koekuunteluun.
Painan kuulokkeet korviini. Aluksi sieltä kuuluu vain kohinaa ja vinyylisoittimen neulan rapinaa. Sitten se alkaa. Bullet Ride -aloituskappaleen ensimmäinen riffi alkaa soida ja silmäni aukeavat lautasen kokoisiksi. Hämmennys kasvaa, kun Anders Friden alkaa lausua omalaatuisilla puhtailla lauluillaan kappaleen säkeistön sanoja. Juuri kun kertosäe on alkamassa, tuleekin sekunnin murto-osan tauko, kunnes raivokas kertosäeriffi ja Fridenin intensiiviset ärinät räjäyttävät tajunnan.
”Silent screaming / Turning, twisting the alphabet / Frantic eyes, awaiting the answer / Splinters of a poem / Fragments of what you used to be / Habitual and gullible / Run-down memoirs is all that’s left”
”Tämä on TÄSMÄLLEEN sitä mitä olen etsinytkin!”, huudahdan mielessäni. Kuuntelupisteen kuulokkeet lentävät samantien pois päästä, ostan levyn, painun suorinta tietä kotiin Tampereen Lapintien liepeille ja kuuntelen ainoastaan Bullet Ride -kappaletta kymmenkunta kertaa. En voi uskoa, että jotain tällaista voi olla olemassa. Aivan täydellinen yhdistelmä melodisuutta, metallisuutta ja aggressiivisuutta, jossa on jotain todella tuttua, mutta samalla jotain täysin uutta. Tuollaisia suorastaan neitseellisiä musiikkihetkiä on riittänyt elämän aikana myöhemminkin, mutta jokaisella meillä on taatusti juuri näitä tiettyjä kohtia elämässä, jolloin tietää kaiken muuttuneen loppuiäksi. Ja tämä oli vasta yksi kappale? Etenen biisi kerrallaan eteenpäin ja sama hämmennys valtaa mieleni yhä uudelleen.
Clayman on tänäkin päivänä itselleni se kaikkein paras ja tärkein In Flames -albumi. Bändi on tehnyt sitä ennen ja sen jälkeen huimia levyjä, ja tietysti epäonnistuneempiakin kokeiluja, mutta Claymanilla In Flames -resepti on täydellinen.
Matkustaessani viime vuonna Göteborgiin, melodeathin synnyinseuduille, ja tehdessäni The Halo Effect -haastattelua entisten In Flames -jäsenien kanssa, minulle tuli entistä selvemmäksi se, miksi niin sanottu Göteborg-soundi repi metallin raja-aitoja rikki niin vallankumouksellisella tavalla kuin se teki. Entinen In Flames -basisti Peter Iwers ja In Flamesin ensimmäisellä levylläkin laulanut Dark Tranquillityn ääni Mikael Stanne naureskelivat, että 90-luvulla In Flamesia, Dark Tranquillitya ja At the Gatesia vertailtiin niin paljon toisiinsa, että jokainen bändi halusi kehittää soundiaan omaperäisemmäksi todella kiihkeällä tahdilla. Siksi jokainen kunkin mainitun bändin levy erosi niin paljon edeltäjästään. Myös In Flamesin viiden ensimmäisen levyn kaari on hätkähdyttävän nopeaa nousukiitoa.
Metallin historia tuntee monia huimia kitaristipareja. Aina puhutaan Judas Priestin Glenn Tiptonista ja K.K. Downingista, tai vaikka sitten Slayerin Kerry Kingistä ja Jeff Hannemanista. In Flamesin säveltäjä-kitaristi -kaksikko Jesper Strömblad ja Björn Gelotte ansaitsevat paikkansa ihan samassa joukossa. Clayman pursuaa äärimelodisia tuplakitarointeja, joista voisi poimia monta melodiapätkää ja kertoa asiaan vihkiytymättömälle, että TÄMÄ on Göteborg-soundia. Metallisia, pohjoisia ja melankolisia melodioita, jollaisia ei muualla maailmassa tehdä tällä samalla tavalla. Kuunnelkaa vaikka Satellites and Astronauts-, Only for the Weak- tai Pinball Map -kappaleiden säkeistö- ja kertosäemelodioita. Ne ovat niin Ruotsia ja niin Göteborgia, että samaa on jopa hyvin vaikeaa matkia. Poikkeuksellisia vireitä ja metalliksi epätavallisia melodioita viljellään niin monelta suunnalta, etteivät kappaleet ole yhden tai kahden kikan ihmeitä.
Loistavia melodioita ja ärhäköitä kappaleita In Flames oli tehnyt jo aiemmin Whoracle (1997) ja Colony (1999) albumeilla, mutta Claymanilla bändi oppi yhä paremmin rakentamaan jännitteitä. Melodisemmat osat yhdistyvät raaempiin ja raskaampiin runttauksiin ja samaan aikaan Anders Friden nostaa itsensä uudelle tasolle varsinkin repivämmissä vokaaleissaan. Moni saattaa olla sitä mieltä, että Fridenin puhtaat laulut ovat tälläkin levyllä sietämätöntä kuultavaa, mutta omaan korvaan ne ovat sopineet aina täydellisesti Claymanin tunnelmaan ja ihmismielen sisäisistä ristiriidoista ammentaviin sanoituksiin. Nämä sanoitukset muuten kolahtivat itseeni levyyn tutustuessani aika lujasti, eikä hävetä myöntää yhtään, että monet Clayman-lyriikoista ovat aikamoisia terapeutteja tänäkin päivänä.
Viimeisen silauksen levylle antaa Studio Fredman, joka oli monen Göteborg-bändin luottopaja 90-luvulla. Muutamia In Flamesin 90-luvun albumeita vaivasi soundeissa hienoinen ohkaisuus, kun taas Claymanilta en lähtisi muuttamaan yhtään mitään. Selkeät lauluraidat, terävästi takovat rummut, viiltävät kitaramelodiat ja ilmava soundi antavat juuri oikealla tavalla tilaa kaikelle sille, mistä dynaamisessa Clayman-albumissa on kyse. Eräänlaisena modernina klassikkona Clayman on taatusti yksi niistä levyistä, jotka ovat saaneet monet aikalaisensa nuoret imitoimaan levyä kitaralla, rummuilla tai lauluharjoituksissaan, ja siitäkin osa kiitoksesta kuuluu levyn raikkaan raskaalle tuotannolle.
Jos minulta tultaisiin kysymään, että mihin kolmeen albumiin kannattaisi ensimmäisenä tutustua, jos haluaa ottaa selvää Göteborg-metallista ja melodisesta death metalista, nimeäisin erittäin suurella todennäköisyydellä In Flamesin Claymanin ensimmäisenä ja nostaisin sen rinnalle At the Gatesin Slaughter of the Soulin (1995) ja Dark Tranquillityn The Galleryn (1995). Kaksi mainittua ovat kuin genren alkulähteitä, kun taas In Flamesilla kesti tovin kauemmin vapauttaa koko potentiaalinsa. Clayman onkin jo jalostuneempi kokonaisuus, joka on kuitenkin täysin kiinni ”genren” juurissa. Clayman on kuin onkin täydellinen Göteborg-metallialbumi.