Itävaltalaisduo on tuntunut kokevan neljännen albuminsa kohdalla jonkinasteisen arvonnousun, ainakin mitä tulee medianäkyvyyteen. Pöljästi nimetyssä bändissä on kaikesta taitavuudestaan huolimatta jotain perin juurin amatöörimäistä ja vilpitöntä, ja haluan uskoa kurssin parantumisen johtuvan siitä, että oikea kohderyhmä on löytynyt ja keikkailu kantanut hedelmää.
Ai miten niin amatöörimäistä? Arsonhan on timmisti soitettua, tunteenpalolla esitettyä ja dynamiikkaa korostavilla soundeilla silattua black metalia alan helpommin nieltävältä laidalta. Jopa niin helpolta, että corpsepaint-siipi ei varmasti pidä Harakiri for the Skyta truena lainkaan.
Itseäni viehättää yhtyeen täydellinen keskittyminen olennaiseen. Ulkoisesta puolesta puuttuu kokonaan genreen liittyvä, monesti huomion varastava kilpavarustelu. Jäsenet kulkevat nimillä M.S. ja J.J. Harvoissa promokuvissa huonoryhtiset hennerit välttävät kameran katsetta käsineensä juuri tiputtaneina.
Orkesteria ei silti parane sekoittaa mustan metallin juuri löytäneisiin hipsterihassuttelijoihin tai post-black metaliin, sillä Arsonin äänimaailma kantaa 1990-luvulle – aikaan ennen ”oikeiden” ja käppäsoundien välistä vastakkainasettelua. Ja jos palataan genrerajoihin, levyllä on hyvin vähän leimallista black metalia, teksteissä ei juuri lainkaan. Riipivät melodiat ja haaveileva melankolisuus viittaavat pikemminkin skandi- death metaliin, ja silloinkin siihen pieneen hetkeen, kun Göteborg-invaasio ei ollut ehtinyt määrittää ja myöhemmin vesittää koko tyylisuuntaa. Silti levyltä puuttuu päälleliimattu puolentoista markan sinfonisuus.
Albumi on yli tunnin kestollaan siinä rajoilla, että keskittyminen herpaantuu, ja silloin tällöin intensiteetti on vaarassa laskea standardilätkyttelyksi. Harakiri for the Skyn soundissa on kuitenkin niin viehättävää puhtautta, että sen pariin on tullut palattua toistuvasti.