Teiniangsti on kasvattanut ympärilleen lihasta eikä laardia – arviossa Mr. Bungle

Julkaistu Infernossa 10/2020.

MR. BUNGLE
The Raging Wrath of the Easter Bunny Demo
IPECAC

Onhan tuota tullut toitotettua, miten vanhat äijät vääntävät armon vuonna 2020 ne kovimmat metalliäänitteet, mutta taatto-osasto onnistuu vielä myös yllättämään.

Yli viisikymppisten legendaluokan jermujen edesottamukset 1980-luvulta peräisin olevan, nyt uudelleenäänitetyn Mr. Bungle -demomateriaalin parissa ojentavat nimittäin sellaista turpasaunaa, ettei moista olisi odottanut kukaan. Tai en ainakaan minä.

Jos kolme albumia 1990-luvulla vääntänyt Bungle on tullut tähän saakka sivuutettua lähinnä rasittavana hassuttelu- ja sekoilubändinä, nyt leimaa saa miettiä uusiksi. Hupailulla on yhä osansa, mutta se ilmenee lähinnä sanoituksissa. Musiikkinsa puolesta The Raging Wrath of the Easter Bunny sisältää todennäköisesti kovinta thrashiä, jota olen kuluvana vuonna kuullut.

Paitsi että soitto on sanalla sanoen tykkiä, myös biisimateriaalista löytää sen verran räävittävää, että levyn kanssa ei tule tylsää aivan heti. Jo alkuperäisellä demolla kuullun mätkeen lisäksi levy sisältää pari ennenjulkaisematonta sävellystä sekä kaksi coveria, espanjaksi väännetyn S.O.D.-klassikon Speak English or Die ja Corrosion of Conformityn Loss for Wordsin. Paperilla sekavan oloinen nippu soi käytännössä tiiviinä kokonaisuutena.

Alkuperäisjäsenten Trevor Dunnin ja Trey Spruancen sekä tuoreemman rekrytoinnin Scott Ianin terävät kielet sahaavat kappaleiden monia kierteitä ja kerroksia optimaalisella tarmolla ja tarkkuudella. Toisen Bungle-tulokkaan Dave Lombardon rumpalointi puolestaan on… no, se on Dave Lombardon rumpalointia. Hiki tulee jo pelkästä kuuntelusta, tai ehkä vain siitä, ”Lompsan” paukutus kun on tanakasta fyysisyydestään huolimatta ylimaallisen vaivattoman kuuloista. Pohjat kuorruttaa Mike Pattonin ääntely, joka ei karkaa käsistä vaan hivelee lajityypin perinteitä, toki pattonmaisella kosketuksella.

Homman voisi paketoida toteamalla, että bändi kuulostaa tasan osiensa summalta, eli kokeneilta aikamiehiltä, jotka soittavat parastaan pistäen teinien musaa. Huomionarvoista kuitenkin on, ettei jälki ei kuulosta lainkaan pakotetulta. Teiniangsti on kasvattanut ympärilleen lihasta eikä laardia.

Ei tässä voi kuin toivoa, että näkisi bändin joskus näissä merkeissä livenä. Ei nimittäin ole mitään mahdollisuutta, ettei homma toimisi siinäkin mallissa.