Oikein hävettää, etten tahtonut aluksi tunnistaa tämän bändin takana olevaa kaksikkoa. Melodisen hard/heavy rockin sivistyksessäni on siis rajuja aukkoja, mutta elämyksiä kelpaa saada vielä tässäkin iässä.
Kolmannen levynsä julkaiseva Starbreaker on laulaja Tony Harnellin ja kitaristi Magnus Karlssonin hedelmä. Ukkojen urien varrelta löytyy TNT:n, Primal Fearin ja Skid Row’n kaltaisia bändejä. Molemmat ovat oman tonttinsa suvereeneja tekijämiehiä, mikä kuuluu määrätietoisena ja vankkumattomalla varmuudella sujuvana soittona. Starbreaker tekee melodista heavyä niin viimeisen päälle oikein, että edes sävelmien suhteen ei jää kummoista parannettavaa.
Levyn avaava Pure Evil esittelee raskaampaa jytinää niin tuhdilla otteella, että mieleen nousee jo Acceptin kaltaisia teutonijyriä. Kokonaisuutena Dysphoria on kuitenkin huomattavasti avaustaan sävykkäämpi kiekko. Skaalaa löytyy rehellisestä balladista alkaen, ja vaikka soundi on modernilla tavalla jyhkeä, jokaista rakoa ei ole ahdettu aivan täyteen. Hienojen melodioiden täyttämä levy toimiikin juuri monipuolisuutensa ansiosta.
Karlssonin tyylikäs kitarointi ja sävellystyö on ehdottoman erinomaista, mutta lopullisen niitin onnistumiselle antaa Harnellin käsittämättömän kirkas ja taipuisa ääni. Kaveri vetelee niin voimalla, että en muista juuri vastaavaa kuulleeni. Uskomattoman kova laulaja!
Levyn päättävä Judas Priest -cover on vähemmän yllättäen Starbreaker, ja tämäkin veto hoidetaan maaliin jämerällä näkemyksellä. Dysphoria on parasta osaamista, mitä olen kuullut tältä saralta vuosikausiin.