Tekstarit ehti olla kotvasen täkäläisen indierockin sensaatio, kun jo lähtökohtaisesti kiinnostavaan musiikilliseen konseptiin lisäiltiin yksi kerrallaan lisää kitaristeja. Pienipainoksiset vinyylit hävisivät nopeasti fanien hyllyihin ja keräilijöiden kätköihin.
Ep-kokoelman jälkeen vuorossa on nyt varsinainen albumidebyytti. Kynnys varioida alkuperäistä ajatusta on pidetty korkealla, sillä ep-levyihin verrattuna biisejä on vain yksi enemmän, eikä musiikillisia linjauksia ole liiemmin tarkisteltu. Albumin osuminen makuhermoon riippuu siis siitä, diggaileeko bändin alkuperäisestä soundista vai ei.
Jos haluaa olla niuho, teoreettiset ongelmat alkavat muuttua hiljalleen konkreettisiksi.
Esimerkiksi keikalla muikea neljän (tai satunnaisesti useammankin) kitaran valli kutistuu levyllä turhan diskanttiseksi hurinaksi. Levyltä kuunneltuna Teksti-TV 666:n soundi ei ole niin uniikki kuin se voisi olla. Kitararaitoja on ladottu rokkilevyillä päällekkäin ennenkin.
Ja koska Tero Huotarin masinoiman bändin musiikki ei ole varsinaisesti biisilähtöistä (vaikka aiemmassa tuotannossa omat hittinsä onkin), jää kuuntelemaan juuri sitä soundia. Kraut, post-rock, äänekkäämpi shoegazing ja tavanomaisempi indiepörinä sopivat hienosti samaan soppaan. Se keitto tuo yhä enemmän muistikuvia varhaisesta Circlestä, vaikka Tekstarit jääkin jumittelemaan vähemmän. Sanoitukset ovat viitteellisiä ja haiskahtavat turhan usein sisäpiiriläpältä, mikä ei ole piirin ulkopuolelta arvioituna varsinaisesti hyvä juttu. Positiivisimpana muistona Aidatusta tulevaisuudesta jääkin mieleen albumin päättävä Katko-instrumentaali.