Tuokiokuva ambientin keinoin toteutetusta soonisesta mielenhäiriöstä – arviossa Death Trip

Julkaistu Infernossa 11/2017.

29.04.2018
Death Trip
Madhouse
Ektro

Arktisen ahistuksen mestari Läjä Äijälä on kokenut vanhoilla päivillään melkoisen luovuuden ryöpyn, jota miekkonen on purkanut eritoten elektronisiin kokeiluihinsa. Ikuiseksi kuvitellun Terveiden Käsien tilalle tuli Lapin Helvetti, mutta matalasta haudasta on kaivettu myös Death Trip. Hysteerisen melun ytimessä ollut yhtye julkaisi vuosien 1989–95 välillä kolme seiskatuumaista, jotka koottiin muutama vuosi sitten bonusten kera cd-kokoelmalle. Nyt on uuden materiaalin vuoro. 

Naurahdin huomattuani että Discogs-tietokannan Death Trip -profiilissa lukee luonnehdintana ”space rock, stoner ja doom”. Saa olla kaikkien yllä mainittujen genrejen avarakatseinen kuluttaja, että tähän trippiin löytyy välitön ymmärrys. Ja jotta ketään ei päästettäisi helpolla, Madhouse on useammankin ruoskaniskun verran aiempaa tuotantoa rajumpaa leikkiä. 

Verikekkerit käynnistävä Scream Baby Scream hämää kosmiselta tietokonepeliltä kuulostavan pilputusluupin varastaessa huomion. Sen päälle umpisäröllä oleva metelikitara tarpoo parhaiden Stooges-perinteiden mukaisesti päättymätöntä sooloa. Siinä oli levyn helppo osuus, ja totuus paljastuu pian: tyhjentävästi nimetty Blood Blood Blood kellottaa runsaat 14 minuuttia ja koostuu minimalistisesta jumiriffistä ja Läjän onomatopoeettisesta ölinästä. 

Madhouse on viiden raidan mittainen tuokiokuva ambientin keinoin toteutetusta soonisesta mielenhäiriöstä – sillä erotuksella tietysti, että koneet on korvattu riipivällä kitaralla, toteemisella rytmillä ja veretseisauttavalla ääntelyllä. ”Normaalit” noise rockit ja eeppiset väkivaltamaratonit vuorottelevat päättyäkseen kuten alkoivatkin. 

Kun mainitaan vielä, että nimiraidan ja kahden edellä mainitun kappaleen lisäksi Madhousella kuullaan The Darkest Trip- ja The Feet of Jesus -nimiset äänivyörymät, loppuvastuu on kuulijalla. 

Lisää luettavaa