Saksalaisilla tumman rockin tulkeilla ei ole kivaa, ja he haluavat pitää huolen, että muillakaan ei ole. Ravenfieldin toinen levy sisältää kaihoisaa ja synkkää melankoliaryöpytystä, josta voi vetää yhtäläisyysmerkkejä niin Paradise Lostin, Sentencedin kuin Katatoniankin suuntaan. Mainittujen yhtyeiden iskuvoimaa sillä ei tosin ole.
End of Green -nokkamies Michelle Darknessin tuottama Pain ei ole aivan kelvoton tekele, mutta melko tasapaksua jöötiä se tarjoilee. Hetkittäin vaikuttaa siltä kuin yhtye saisi juonen päästä kiinni, mutta pian se on taas hukassa.
Jos en olisi kuullut tämäntyyppistä musiikkia koskaan, bändi menisi ihan täydestä. Mutta kun tietää paremmista vaihtoehdoista, levyn kuunteluun on vaikea löytää syitä. Sanoituksetkin ovat jotain, mitä kenenkään yli kaksikymppisen ei pitäisi päästää suustaan.
Yhtye on parhaimmillaan, kun se yrittää rokata. Kaikki toivo ei ole siis menetetty. Nyt on tuotekehittelyn ja reflektion aika. Ehkä kultahippu löytyy vielä jonain päivänä.