Viisi kokopitkää ennen Assassine(s)iä tehnyt Celeste kuuluu vuonna 2005 alkaneesta urastaan huolimatta selkeästi uudemman polven ranskalaisbändeihin, joita tuntuu tupsahtelevan esiin vuosi vuodelta enemmän.
Celesten musiikki on sekoitus post-blackin melankoliaa ja hieman teknisempää, Gojiran suuntaan viittaavaa metallirunttausta. Menossaan on jotain selittämättömällä tavalla ranskalaista, sillä siellä täällä välähtelee tuttuja piirteitä maan muistakin metallibändeistä. Ehkä paikalliset muusikot ammentavat ideansa kollektiivisesta lähteestä, kuka tietää.
Assassine(s) on valitettavasti hyvin tasapaksu möhkäle. Erityisesti Johan Girardeaun suora kärinälaulu kaipaisi lisää eloa ja sävykkyyttä, ja useammat kuuntelukerrat osoittavat, että alkuun mukiinmeneviltä kuulostavat kappaleetkin ovat lopulta keskinkertaisia tekeleitä.
Celesten turvallinen arkipäiväisyys saattaa olla monen mieleen, mutta itse jään kaipaamaan enemmän särmää ja yllättäviä käänteitä. Hankala kuvitella, että linja petraantuisi ”vaikealla seitsemännellä albumilla” kovinkaan radikaalisti.