Saksan oma sumusireeni julkaisee 17. soololevynsä. Ensi vuonna seitsemänkymppisiään viettävä Udo Dirkschneider kuulostaa edelleen komealta, ja viime vuosina merkittäviä kokoonpanomuutoksia kokenut bändinsä tuntuu olevan paremmassa iskussa kuin aikoihin.
Kappaleiden määrä on suorastaan mykistävä, sillä bonusbiisit mukaan lukien raitoja on 16. Reippaasti yli tunnin kellottava albumi ei tunnu silti väkinäisesti pitkitetyltä. Onhan tämä sitä samaa tuttua ja turvallista heviä, jota ukko on veivannut koko ikänsä, mutta mikäs siinä, kun toimii.
Levyn sanoma on enimmäkseen synkkä. Kappaleissa käsitellään muun muassa lapsisotilaita, maailman yleistä levottomuutta ja luonnonkatastrofeja. Synkeä tunnelma ei kuitenkaan välity biiseihin, vaan osa niistä kuulostaa jopa iloiselta. Like a Beastin kliseisen kauhuleffaintron olisi tosin voinut jättää väliin.
Onko osasyy siihen, ettei tämä kuulosta miltään laiskalta pappojen läpsyttelyltä, huomattavasti nuoremmissa bändikavereissa? Levy vaikuttaa piristävän virkeältä ja tuoreelta, vaikka mitään freesiä siinä ei sinänsä ole. Lisää vaan niin kauan kuin miehessä henki pihisee.