Manilla Road on viihtynyt tutkan alla jo neljä vuosikymmentä, mutta tämä ei Mark Sheltonia lannista. Kun hommaa tehdään rakkaudesta, varjoissakin on oikein viihtyisää. Vanhan sydänkäpysen aktiivinen julkaisutahti ei näyttäisi maestrolle kuitenkaan riittävän. Lisää on saatava!
Hellwell on Sheltonin vuonna 2011 perustettu sivuprojekti, joka julkaisee nyt toisen pitkäsoittonsa. Vähemmän yllättäen ote on tuttu Manilla Roadin levyiltä, eli kovin kummoista irtiottoa ei tarjoilla. Progressiivinen vanhan heavyn ja doomin sekoitus hoidellaan rehdin käppäisellä otteella, jota ei ole lähdetty soundien puolesta isommin viilailemaan.
Shelton hoitelee itse laulupuolen, ja myös tällä saralla on tiedossa rupea ja rosoa. Käninä, väninä ja jopa örinä irtoavat tunteella, ja myös puhtaammat laulut luonnistuvat tutun persoonallisella sävyllä. Skaala on laaja, eikä erilaisia ideoita ole lähdetty turhaan hillitsemään. Kompit kuulostavat maallikon korviin välillä siltä kuin takomassa olisi jazzrumpali joka soittaa tahallaan hieman väärin. Väli-iskuja satelee, ja kitarakin soittaa mieluusti juuri sen nuotin, jota ei ensinnä arvaisi tulevan.
Behind the Demon’s Eyes on vaikea levy arvostella. Sheltonin tulokulma on sen verran omaperäinen, että ensimmäiset pyöritykset sujahtavat lähinnä erikoisia ratkaisuja ihmetellessä. Kappaleiden rakenteilta on turha odottaa orjallista konventioiden seuraamista.
Raitoja on kuusi, ja niiden pituudet vaihtelevat neljästä minuutista kuuteentoista. Jos fiilis vaatii kirkkourkujen hallinnoimaa väliosaa, sellainen pojat muuten sitten laitetaan. Kirkkourut soivat muutoinkin kauttaaltaan läpi levyn, mikä antaa soundille omaa erikoista viehätystä.
Lopputulos on hämmentävä, sympaattinen ja oudon viehättävä. Näitä kappaleita ei kykene arvostamaan nyrkit pystyssä tai tippa linssissä, mutta kylmäksi kuulija jää vain, jos on jo valmiiksi kuollut.