Hobbs’ Angel of Deathin kulttimaine on hyvinkin ansaittu, mutta suurimmalta osin myös itseaiheutettu. 30 vuotta sitten laulaja-kitaristi Peter Hobbsin sooloprojektina käynnistynyt kipakka rässikäskyttäjä on julkaissut tätä ennen ainoastaan kaksi albumia, joista jälkimmäisen käytännössä vain kotimaassaan Australiassa. 1990-luvun loppupuolelta vuoteen 2002 porukka ehti makoilla haudassakin, eivätkä jäsenistönvaihdoksissa ole tahtoneet pysyä perässä edes internetin metallitietokannat.
Itsevaltias Hobbsin kiukku ei ole laantunut vuosien saatossa mihinkään, mikä kuuluu niin herran lauluissa kuin biiseissä. Vajaan tunnin mittainen Heaven Bled on täynnä ehtaa ja todella räväkkää rässiä. Vaikka tyylillä toteutettua vaihtelua löytyy rutosti, annos tuppaa olemaan armottomuudessaan turhankin tuhti.
Musiikki on selkeästi vanhan koulukunnan oppien mukaan tehtyä, vaikka osa sen intensiteetistä ja sävyistä on modernimpaa perua. Soundit ovat enemmän nykyaikaa, ja kehuupa Peter äänittäneensä levyn peräti kolmesti. Tämä ei ole ollut välttämättä täysin oikea ratkaisu, sillä paikoitellen ärsyttäväksi käyvä rumpulätinä tuo miinusta. Kitarat sen sijaan surisevat selkeinä ja ärhäkkäinä ison plussan arvoisesti laulun raivotessa päin kuulijaa.
Ei ihme, että Hobbs’ Angel of Death on aktivoitunut Heaven Bledin myötä myös keikkailemaan. Tällaista materiaalia esittämällä pitissä viihtyy sekä nuori että vanha, eikä nostalgia-aktiksi taantumisesta ole pelkoa.