Mikä sana kuvastaisi parhaiten New Jerseyn pahinta ryhmää heti Sopranojen jälkeen? Sen täytyy olla ”periksiantamattomuus”. Overkillin 37-vuotisen matkan varrelle on sattunut yhtä sun toista, mutta niin vain uutta levyä pukkaa aina parin vuoden välein.
Kun sävellysniekka-kitaristi Bobby Gustafson potkittiin bändistä loistokkaan The Years of Decayn (1989) jälkeen, moni oli valmis heittämään hyvästit Ylitapolle. Mutta jo maagisena vuonna 1991 aiemmin yhdellä kitaralla pelannut poppoo sisälsikin kaksi uutta kepittäjää. Pian levylaareissa komeili remmin raskain, synkin ja edelleenkin paras levy, Horrorscope.
Seuraava albumi, I Hear Black, oli pakollinen kokeiluprojekti. Ruotuun palattiin W.F.O:lla (1994). Sillä soivat kipakka thrash ja bändin NY-punkjuuret, mutta kelpo älpyn vastaanotto oli grungeajalle tyypillisesti laimea. Bändi jatkoi silti painamistaan. Miehitys eli vuosien mittaan, mutta yhtyeen voimakaksikko, laulaja Robert ”Blitz” Ellsworth (57) ja basisti Carlo ”D.D.” Verni (55), jaksoi uskoa huomiseen.
Koitti vuosi 2002. Blitz romahti saksalaisyleisön edessä kesken Necroshine-kappaleen esittämisen saatuaan aivoinfarktin. Hämmästyttävää kyllä, jo seuraavana vuonna ilmestyi uusi levy, Killbox 13. Myllynkivi jatkoi jauhamistaan. Välillä on tullut tunkkaista soundia tai ollut sävellyskynästä muste lopussa. Seuraava merkittävä musiikillinen harppaus otettiin vuoden 2010 Ironboundilla. Kaikki tuntui loksahtaneen kohdalleen. Bändi soitti tiukasti ja aggressiivisesti, ja niin tuotanto kuin biisitkin olivat järjestään iskeviä. Levy heilahti samoin tein yhtyeen parhaimmistoon.
Overkill on niitä yhtyeitä, joiden uuden hengentuotteen uskaltaa lyödä soittimeen huoletta. Tietää, ettei I Hear Blackin kaltaisia surullisia romahduksia ole enää luvassa. Kymmenen vuotta samalla kokoonpanolla jauhanut ryhmä tuntee osiensa vahvuudet. The Grinding Wheel onkin aikalaiskollegojensa viime levyjen tavoin kuin läpileikkaus yhtyeen urasta.
Goddamn Trouble on tunnelmaltaan kuin ilkikurisen ilakoivalta Under the Influencelta (1988) reväisty, Shine On taas synkänmelankolisine loppusoittoineen silkkaa Horrorscopea. Levyn päättävä nimibiisi soi kuin The Years of Decayn Playing with Spiders/Skullchrusher, mutta punaisen langan löytäneenä.
Overkill-fani ei joudu pettymään, sillä yhtyeen ”uusi tuleminen” saa mojovaa jatkoa. Jos vanhan liiton thrash vipajuttaa punttiasi yhtään, en keksi syytä, mikset ostaisi tätä levyä.