Kymmenisen vuotta sitten näkemäni Night Fever -keikka oli ensikosketuksena mitä oivallisin. Yhtye tykitti pienehköltä lavalta kerrasta kaaliin junttautuvia hardcore-repäisyjä sellaisella energialatauksella, että fanitus jatkui myyntitiskiltä hankitun kahden minialbumin parissa myös kotioloissa. Elävänä ihastuttanut vimmaisuus oli saatu taltioitua myös vinyylille, mikä on aina hyvän bändin ja musiikin merkki.
Mikä lie syynä, ettei uutta musiikkia ole pidemmässä mitassa julkaistu sitten mainittujen New Bloodin ja Vendettan. Dead End kuulostaa kuitenkin alusta loppuun siltä kuin minkäänlaista levytystaukoa ei olisi ollutkaan.
Tanskalaisten yksinkertainen resepti tehdä melodioilla kyllästettyä korkean metallipitoisuuden hardcorea on kaikessa tarttuvuudessaan vastustamaton. Vauhdikkuus tempaa mukaansa startista eikä päästä irti ennen loppua, mutta väsyttämisen sijasta musiikki lataa virtaa kuin jonneille pärinät päälle saavat energiajuomat konsanaan.
Merkittävä tekijä bändin omailmeisyyden takana on kappaleiden veikeä hyväntuulisuus ja hilpeät melodiat. Ja kuitenkin tekstien aihepiirit vaikuttavat olevan kaikkea muuta kuin kukkakedolla kirmaamista. Omalaatuisen äänen omaava Solomon on enemmän kuin mies paikallaan ja tekee viimeistään selväksi, että kyse ei ole mistään hyvän tuulen bilepunkista.