Omissa mielikuvissani kotimainen folk metal -suuruus Korpiklaani on tehnyt viimeisen 20 vuoden ajan enemmän tai vähemmän yhtä ja samaa levyä. Koska syödyt sanat maistuvat aina parhailta, päätin pyytää yhtyeen kahdennentoista albumin arvioon.
Rankarumpua kuunnellessa ei voi kiistää, etteikö yhtyeen musiikissa olisi suurta viihdearvoa. Uuden albumin biisit ovat suoraan sanottuna rikollisen tarttuvia. Samaan aikaan herää kuitenkin kysymys, miten pitkälle musiikki kantaa. Yleensä nopeaa innostusta seuraa nopea kyllästyminen. Ja onhan elämässä muutakin kuin humppakomppi ja humalasta kertovat laulut.
Onneksi myös Korpiklaanilta löytyy sitä muuta, vaikka orkesteri ei juuri perus-folkkiheviformin ulkopuolelle astukaan. Kappaleet ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja perhanan koukuttavia. Jonne Järvelän laulutyyli on tunnistettava, kuten aina.
Erityiskiitos täytyy antaa haitaristi Sami Perttulalle ja viulisti Olli Vänskälle, jotka luovat soolosuorituksillaan ja väkevällä yhteispelillään levylle omanlaisen, uniikin ilmeen.