Jos haluaa arvottaa nykypäivän suomalaista hardcorepunkkia, tällä vuosituhannella perustetuista bändeistä varmaankin juuri Maailmanloppu on alan ihmisten keskuudessa se uskottavin ja pidetyin. Vaihtelua ja joillekin myös haastetta on tuottanut kokoonpanon jatkuva halu kokeilla rajojaan. Jossain vaiheessa Maailmanlopun luultiin olevan täysverinen post-punk-yhtye, ja Harmaat pilvet / Kelle mä laulan -singlellä kasariestetiikka alkoi lipua jo dramaattisen suomirockin puolelle.
Tuhon koodi on tavallaan paluu juurille, vaikkei niitä missään vaiheessa hylättykään. Keskitempoisimmillaan sanoma tuodaan esille jopa teatraalisin sävyin. Myös sanoista saa hyvin selvää. Sairas valtakunta ja etenkin Yksin eivät ole mahdottoman kaukana esimerkiksi Mustasta Paraatista.
Samalla albumi on kunnianosoitus suomalaisen hardcoren perinnölle. Kohu-63 ja etenkin Rattus välähtävät toistuvasti mieleen. Jälkimmäinen kuuluu jopa siinä määrin, että olin aivan varma, että Laumasielut olisi Rattus-laina. Levyn ainoa oikea covervalinta Tuskanhuutoja (Anti- Cimexin Cries of Pain) löytää paikkansa, vaikka koukkaakin Pohjanlahden toiselle puolen.
Tuhon koodin voi laskea kunnianosoitukseksi koko kasikakkossoundille, sillä se on täydelliseksi hiottu annos genren elementtejä. Tätä on vaikea pitää huonona juttuna, sillä tällaisten levyjen takia suomalainen hardcore nousi aikaa kestäväksi ilmiöksi ympäri maailman. Riffit ovat simppeleitä, ja bändi soittaa rujosti mutta tarkasti aina pikantteja yksityiskohtia myöten, kuten nimibiisin ahnaasti tömisevä tomikomppi osoittaa.
Aikakoneaspekti välittyy myös teksteistä. Lyriikoista ei löydy modernia kosketuspintaa, vaan yleisellä ahdistuksen ja systeemin vastustamisen tasolla pysyttelevät purkaukset voisivat hyvin olla 35 vuoden takaa.
Tribuutti tai ei, Tuhon koodi on ensiluokkainen hardcorealbumi.