Sara keskittyi alkuvuosinaan jalostamaan musiikkiaan levy levyltä täydelliseksi vaihtoehtometalliksi, mutta sittemmin yhtyeen musiikkia on leimannut uuden hakeminen. Selkeimmin tämä on kuulunut siinä, että maisemalliset elementit ovat vallanneet tilaa kitaroilta. Kaksi vuotta sitten ilman ulkopuolista levy-yhtiötä ilmestynyt Solus oli tämän kehityksen päätepiste. Ei sillä, että bändin olisi tarvinnut pelätä identiteettinsä kadottamista, mutta jonkinlainen jatkumo vanhaan Saraan oli katkennut.
Muistan pitäneeni Solus-albumista kovasti, vaikka sanoitusten monimerkityksellisyyttä oli karsittu turhankin radikaalisti. En silti odottanut saavani Summalta ihan tällaista laakia laatua.
En haluaisi olla nostalgikko, mutta johtuuko tunne siitä, että Sara uskaltaa katsoa nyt avoimemmin myös taaksepäin? Monia kappaleita kannattelevat alavireiset kitarariffit, jotka sopivat hyvin yhteen viime vuosien kiipparivetoisen äänimaisemoinnin kanssa. Vai onko innostuminen sen peruja, kuinka tasapainoiselta ja itsevarmalta bändi kuulostaa? En jaksa uskoa, että Sara on missään vaiheessa hävennyt menneisyyttään, mutta esimerkiksi jyhkeä Ei me olla ainoita huokuu joka solullaan, että bändi on sinut itsensä kanssa.
Joukosta erottuvia kappaleita löytyy muitakin. Kenties hittihakuisuus johtuu myös tuottaja Arto Tuunelan visioista, mutta Sara ei todellakaan piilottele tarttuvuuttaan. Jos skeptisyys kurkkii ehdottomuuden ja ennakkoluulojen poteroista, suosittelen tsekkaamaan biisitrion Kohina, Ethän vielä kuole ja Anna voimia. Näistä etenkin viimeksi mainittu menee todella tunteisiin.
Tai sitten Summa on yksinkertaisesti aiempaa vahvempi kokonaisuus, ei ep:n mittaisista osasista koottu palapeli kuten Solus.