”Haluan tehdä musaa loppuun asti, kuten Ronnie James Dio” – haastattelussa Suffocationin Terrance Hobbs 

Death metalin peruspilari Suffocation jaksaa tulittaa. Kitaristi-biisinikkari Terrance Hobbs kertoi Infernolle bändin uudesta levystä ja paljasti suosikkinsa sen tuotannosta.

Vuonna 1991 julkaistu Effigy of the Forgotten ampui yhdysvaltalaisen Suffocationin suoraan parhaaseen A-ryhmään. Legendaarisella kuolotakomolla Morrisoundilla purkitettu jykeväsoundinen levy esitteli sellaisen teknisen brutaaliuden esiinmarssin, ettei paremmasta väliä.

Rumpali Mike Smithin armoton ja voimakas takominen, Doug Cerriton ja Terrance Hobbsin kiperät riffit sekä Frank Mullenin selkeästi artikuloitu mutta murskaavan matala murina – siinä lyhyesti Suffo-debyytin rakennusaineet.

Suffocationistä tuli monimutkaisen mutta musertavan death metalin suunnannäyttäjä ja tyylinmäärittäjä. Monimutkaisuus tarkoittaa Suffon tapauksessa nimenomaan kulmikkaita mutta soljuvia temponvaihdoksia sekä jännetuppitulehdusta ja kärtsänneitä sormenpäitä aiheuttavia kitarasahauksia. Erikoiskikkailut ja muut oikuttelut on jätetty pois, ja tyly kuolometalli puhuu kaiken aikaa.

Vuosia on vierinyt ja kokoonpano kokenut muutoksia, mutta Suffocation jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Uusi …Of the Dark Light on kuolontakojien kahdeksas pitkäsoitto. Levyjä ei siis ole puskettu aivan tappotahtia.

– Studiossa oli tällä kertaa oikeastaan normaalia iisimpää, koska olimme valmistautuneet todella hyvin, treenanneet tosi rankasti, Suffo-kitaristi Terrance Hobbs aloittaa.

Suurista 70-lukulaisista silmälaseistaan ja dreadlockeistaan tunnettu Hobbs on laulaja Frank Mullenin ohella ainoa Suffocationin alkuperäisjäsen. Hän todellakin tietää, millaista newyorkilaisyhtyeen kanssa on työskennellä studiossa.

– Ehkä ainoa asia, joka oli hankalampaa aiempiin levyihin verrattuna, oli se, että yritimme pitää vauhtia ja energiaa yllä ihan toden teolla. Siinä sai pitää itsensä jatkuvasti terävänä.

Uusi rumpali Eric Morotti naputtaa sellaisella vimmalla, että Hobbsin sanoja on helppo uskoa.

Uuden äärellä

Aki Kaurismäen Calamari Union -elokuvassa on 15 Frankiä, Suffocationin uudella levyllä kaksi. Tai niin voisi luulla. Frank Mullenin kanssa lauluvastuun jakaa nyt ensi kertaa Kevin Muller. Miesten äänet ovat hämmentävän lähellä toisiaan.

– Suurin osa jengistä ei tosiaan osaa sanoa, kumpi on äänessä, ja se oli tarkoituksemmekin, Hobbs paljastaa.

Mullen on jo jonkin aikaa ollut sivussa livekokoonpanosta, ja hänen roolinsa Suffocationissa tulee vain vähenemään.

– Frank odottaa vetäytyvänsä eläkkeelle. Kun ikää alkaa olla enemmän, myös velvollisuuksia on enemmän. Hän on saanut tarpeekseen kiertämisestä ja keikkaelämästä.

Mullenin saapikkaat ovat suuret, mutta Muller saattaa olla sopiva ukko niiden täyttäjäksi.

– Ajattelimme, että nyt olisi sopiva hetki laittaa Kevin keikkalavan lisäksi myös levylle, jotta ihmiset saavat tuntumaa siihen, mitä kaikkea Suffossa on meneillään.

Uuden levyn materiaalia alettiin kirjoittaa vuonna 2013. Mukaan haettiin sekä tätä päivää että bändin historiaa.

– Halusimme tehdä levystä orgaanisen ja energisen, mutta niin, että klassisen Suffocationin tyyli ja perinne ovat mukana, Hobbs pohjustaa.

– Käytimme tietenkin viimeisintä studioteknologiaa. Uskon, että saimme aikaan asiallisen paketin, jossa uusi ja vanha tyyli kohtaavat, ja olen tyytyväinen siihen, miltä levy kuulostaa. Toivon myös, että sekä vanhan että uudemman stailin diggailijat saavat levystä kiksejä.

Haastatteluhetkellä Suffocation on Yhdysvaltain-kiertueella Morbid Angelin, Revocationin ja Witheredin kanssa. Turnee on vasta alussa, ja sen kuulemma huomaa bussissa.

– Siellä ei ole vielä viiden viikon aikana syntynyttä löyhkää, Hobbs naurahtaa.

– Kun aikaa kuluu, moni alkaa kaivata kotiin. Bändin moraali on kuitenkin kova, ja joka kundi on valmis psyykkaamaan itsensä lavalle ilta toisensa jälkeen.

Kohti kuolemaa

Suffocationin sanoitukset ovat kaihtaneet stereotyyppistä death metal -sanomaa, vaikka aiheet ovatkin kuolemantäyteisiä. I Kill You -henkiset biisinnimetkään eivät ole bändin juttu, vaan kappaleille on annettu sellaisia titteleitä kuin Ornaments of Decrepancy tai Liege of Inveracity.

– Luemme kirjoja eri aiheista. Lataamme sanoituksiin myös omia fiiliksiämme kuolemasta, oman elämämme loppumisesta ja siitä, kuinka valmistaudumme jättämään tämän pallon, Hobbs summaa raskaita aiheita.

– Mukana on kuitenkin myös ihan fantasiamatskua, ja haluamme jättää kuulijallekin jotain pohtimista. Kaikkein tärkeintä on silti, että sanoitukset istuvat musiikkiin. Tämä on kuitenkin death metalia!

Omaa kuolevaisuutta pohdittaessa tulee mieleen myös se, kuinka kauan brutaalia kuoloa voi soittaa ilman että fysiikka pettää.

– Kyllähän sitä tulee mietittyä, eikä mikään kestä ikuisesti. Ajattelen kuitenkin, että jos tekee hommat oikein, voi soittaa musaa kuolemaan asti. Se vain on niin, että jos rakastaa jotain hommaa, jaksaa tehdä sitä vaikka kuinka pitkään. Haluan tehdä musaa loppuun asti, kuten Ronnie James Dio.

Mainitsen Hobbsille, että itselleni rakkain Suffo-tuotos on Human Waste -ep (1991). Pitkän linjan kuolomiehen on vaikea nostaa esiin omaa suosikkiaan.

– Minun on todella hankala sanoa, josko jokin levymme olisi parempi ja jokin huonompi kuin toiset. Kaikki Suffocation-levyt ovat suosikkejani, Hobbs sanoo.

Lopulta hän saa kuin saakin kaiveltua joitain eroja.

– Sen voin kyllä sanoa, että Breeding the Spawn kuulostaa huonommalta kuin mikään muu. Vihaan sitä soundia, mutta en tietenkään musiikkia.

Hobbsin mainitsema kakkospitkäsoitto vuodelta 1993 on kuuluisa tunkkaisesta ja ponnettomasta soundistaan. Bändi onkin sittemmin uudelleenäänittänyt sen biisejä joka levylleen. Uusimmalla vuorossa oli Epitaph of the Credulous.

– Rakastan kaikkea sitä, mitä olemme saavuttaneet aiemmilla levyillämme. Jos minun olisi AIVAN pakko sanoa yksi suosikki, se olisi varmaan Pierced from Within.

Kyseinen kolmas Suffo-levy on taattua ja tukevasoundista klassikkokuoloa. Albumia pidetään myös fanien keskuudessa usein yhtyeen kovimpana.

Sex, drugs & death metal

Äkkiväärät riffit taitava Hobbs kertoo lukkiutuneensa 17-vuotiaana huoneeseensa puoleksi vuosikymmeneksi soittamaan kitaraa. Ankara treenaus tuotti tulosta, ja lopulta klassinen Suffo-soundi alkoi kehittyä.

Kuoloveteraani muistelee bändin alkuaikoja lämmöllä, mutta ei ole jämähtänyt menneeseen.

– Se oli kokemus, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Tuolla on paljon seksiä, huumeita ja kuolometallia, joten voit kuvitella, millaista on ollut kasvaa tällaisen bändin kanssa, yrttimieheksi tiedetty Hobbs valottaa.

– Silloin oli myös rankkaa. Muistan, kuinka vaikeaa oli saada keikkoja ja jengiä keikoille. Nykyään skene fudaa paljon paremmin: on paljon keikkoja, ja porukka käy katsomassa bändejä. Onhan tässä genressä ollut ylä- ja alamäkiä, mutta hei: it’s death metal!

Myös Suffocationillä on ollut omat haasteensa. Bändi oli horroksessa vuosina 1998–2002. Mitä silloin tapahtui?

– Roadrunnerin tiputettua meidät pois koko bändin moraali tuhoutui. Yhtäkkiä ei ollut keikkoja, ei manageria, ei mitään. Se oli yhtyeelle erittäin kovaa ja lannistavaa aikaa, Hobbs muistelee.

Suffocation palasi täysillä kehiin viimeistään Souls to Deny -levyn (2004) myötä. Hobbs korostaa, miten hän ei tarvitse nykyään mitään lisäpotkua motivoidakseen itseään.

– Vapaa-aikanani hengailen perheeni kanssa ja pelailen videopelejä. Enimmäkseen käytän kuitenkin aikaa musan tekemiseen ja harjoitteluun. Vaikka duunia on paljon, en tarvitse mitään varsinaista motivointia, koska rakastan sitä mitä teen.

Julkaistu aiemmin Infernossa 6/2017.