”Vanitas tulee ja repii pääsi irti” – korskeastipa se lehdistötiedote päätetään. Vaikka näissä heitossa on harvoin totuutta edes siemenen verran, nyt täytyy sanoa, että meinaahan tuo meloni irrota.
Black metalista peruskivensä nuijiva brittiduo on takonut soundtrackiä maailmanlopulle vuodesta 1999. Tässä ajassa on saatettu kuultavaksi viisi levyllistä ratkirailakasta musisointia. Parista viime albumista ei ole kuulohavaintoa, mutta jos turpajumppa on lähellekään tätä tarttuvuusluokkaa, täytynee ottaa nekin iskut nenille.
Alle 40-minuuttinen Vanitas tarjoaa mahtipontisen pestin hulluuteen oikeastaan vähän kaikissa äärimetallin kamppeissa. Vaikka musiikki on erilaista, anaalipoikain toimista voi sanoa vähän samaa kuin aiemmin Between the Buried and Me’stä: ei mitään järkeä, mutta silti paljonkin.
On vain kaksi tapaa tehdä äkkiväärin – ne samat jotka pätevät kahvinkeittoon –, ja AN on tässä selvästi voittajien puolella.
– riekin matti
Levy arvostellaan painetun lehden sivuilla myöhemmin.