No niin, nyt se sitten pölähti merten takaa linjoja pitkin kotikuunteluun, ja eihän tässä malta olla palaamatta aiheeseen.
Hauska huomata, ettei mielipidettään tarvitse kammeta ennakkokuuntelujutun asetuksista: Heritage (ilm. 21.9.) tuntuu kotisohvalla pötkötellen melkoisen samalta teokselta kuin Atlantis-studion hämyissäkin. Edes kommenttiaan ei tarvitse hävetä – siis sitä, kun tuli laukaistua, että levy kuulosti Ruotsissa ”helevetin hyvältä”. Samalta se kuulostaa Härmässäkin.
Olemme Mikael Åkerfeldtin kanssa samanikäisiä jätkiä ja kahlanneet vuosien mittaan aika nipun samoja bändejä, ja näistä lähtökohdista Heritage sisältää toivioelementtejä. Kuten uuden Infernon kansijutussa Åkerfeldtille tokaisen, Heritage on kärjistäen kuin synteesi kaikesta hyvästä 70-luvulla.
Kuten kaikki jo tietävät, levyllä ei kalmailla ja suurelta osin Stratocaster-tuotteilla soitettu soundimaailma on varsin kaukana modernista metallimassasta. Siirtymä alkuheavysoundiin on kuitenkin suoritettu ankaralla tyylitajulla, ja omasta puolestani voin sanoa, etten kaipaa levylle lainkaan tämän metallisempia aineksia – niin kova Opethin raskasmetallilaskeuman diggari kuin olenkin. Eritoten Famine-biisi sementoi varsin yksiselitteisesti, miten vähälläkin säröllä saadaan aikaiseksi voimakkaita ja uhkaaviakin tunnelmia.
Heritage on herkkä mutta jäntevä, monisyinen mutta pintansa pitävä, elegantilla tavalla perinnetietoinen paketti progehtavaa heavy rockia. Kokonaisuuden päällä säteilee kasvun aura, enkä osaa uskoa, että tämä tästä kuuntelemalla ainakaan huononee. Ensikuuntelussa havaittu loppulevyn hiipuminen tuntuisi sekin löytävän paikkansa alku–keskikohta–loppu-ajattelusta.
Eipä sitten muuta kuin odottelemaan samaa tarjoilua ihan oikealta levylautaselta.
– riekin matti
Levy arvostellaan 30.9. ilmestyvässä Infernossa. Tuhdisti Opeth-asiaa 26.8. ilmestyvässä numerossa.