Kun koltiainen kasvaa – Levyblogissa helmikuinen Lost Society -levy Braindead

Huom! Tämä ei ole arvio vaan pikaiseen tutustumiseen perustuva ennakkokatsaus. Arvostelu löytyy painetusta Infernosta myöhemmin.

Kuva: Markus Paajala

Hurja on ukkelien tahti. Bändi on perustettu muutama hassu vuosi sitten, ja tässä ajassa on ojennettu kaksi kiiteltyä pitkäsoittoa, kierretty Eurooppaa, soitettu Harwallilla omien sankarien kera ja mitäs vielä… Paletista ei tainnut puuttua enää kuin musiikillisen linjan tarkistaminen, ja kas, sekin on nyt koko lailla plakkarissa.

Siinä missä riemukkaalla Fast Loud Death -debyytillä (2013) ja nämä korvat kylmemmiksi jättäneellä Terror Hungry -kakkosella (2014) kohkattiin menemään sen kummemmin miettimättä, 12. helmikuuta ilmestyvällä Braindeadillä soi otsikkonsa vastaisesti selvästi puntaroidumpi musiikki. Tekee piirun pahaa kirjoittaa näin, mutta vaikuttaisi kuin farkkuliivikoltiaisista olisi kasvamassa aikuisia Maan kansalaisia.

Okei, paino sanalla ”kasvamassa”, kyllähän se edelleenkin kuuluu, että asialla ovat pojat eivätkä miehet vielä – tämä kärjistäen, kaikessa hyvässä. Lost Society tuntuu joka tapauksessa matkaavan kohti omaa Emotional Playgroundiaan.

Lost Society_Braindead

Vaikka vauhtia riittää edelleen kaaharinkin makuun, Braindeadiltä löytyy myös hitaampaa raskautta. Paikoin valloilla on myös hitunen Skid Row -tyyppistä jenkkiotetta ja saman lähtömaan siementämää, tarkemmin määrittelemätöntä groovea.

Solisti-kitaristi Samy Elbanna käyttää ääntään aiempaa monipuolisemmin tarjoillen myös puhtaampia nuotteja, ja meno on ylipäänsä aiempaa teknisemmän ja kerroksikkaamman kuuloista. Kokonaiskuva on jotenkin totuttua totisempi, vaikka levy päättyy luentaan Panteran varhaisesta P.S.T.88-biisistä, joka ei ole vakavuutta nähnytkään.

Perhanan taitavasti, totta kai, soitettu Braindead on menneiden vuosikymmenen vinyylisapluunan mukaisesti 40-minuuttinen, kahdeksan biisiä kattava kokonaisuus, joka jättää vielä parilla soitolla lähinnä ihmettelemään. Ihmetellään sitten.