Sinfoninen saati power-pitoinen metalli ei ole millään muotoa meikäläisen mielikkimenoa, mutta jos pakotettaisiin autiosaarelle muutama mainittuja asioita levittävä levy muassa, yhdysvaltalainen Kamelot olisi varmasti edustettuna.
Kuulemistani Kamelot-albumeista on löytynyt omanlaisensa tumma reuna, joka erottaa orkan monista muista alan tukuttajista. Tuo ote kuuluu eritoten bändin melodiakielessä, joka miellyttää paikoin tehokkaasti pohjoismaisiakin kuulimia. Yhtye osaa myös olla ajoittain oikeasti raskas – tämäkään ei ole itsestäänselvyys.
Pari edellistä Kamelot-kiekkoa taisi livahtaa ohi pintapuolisella tarkastelulla, mutta mitäpä noihin nyt vertailee liikoja muutenkaan. Haven on joka tapauksessa bändin toinen julkaisu, jolla on äänessä ruotsalaismiekkonen, hienosti hommansa hoitava Tommy Karevik.
Kuuntelin Havenin blogin alkuperäisen idean mukaisesti ennen kirjoittamista vain kerran, ja näissä merkeissä levy jätti varsin positiiviset ja kasvua povaavat tunnelmat. Tarttuvia osasia piisaa niin riffeissä kuin kertosäkeissä ja meno on kautta linjan balanssissa.
Negatiivisissa merkeissä hyökkäsi päälle vain muutamassa paikkaa kuultava Alissa White-Gluzin rääkylaulu, joka tuntui muuten niin sopusuhtaisessa paketissa päälleliimatulta elementiltä, turhalta kovistelulta. Pikkujuttu, tavallaan, mutta nepä merkkaavat monesti yllättävän paljon. Biisit ovat kuitenkin valtaosin hyviä, ja tämähän on se pääasia – tulisi olla muuallakin.
Jo kertakuuntelulla voi paaluttaa, että Haven on Kamelot-faneille taatusti maistuva pakkaus sitä parempaa melometallia. Power-allerginenkin yksilö saattaa yllättyä, kuinka kinttu vipattaa. Koettakaapa toukokuussa.
Huom! Tämä ei ole arvostelu. Se löytyy painetusta lehdestä myöhemmin. Haven julkaistaan 8.5.