Tervehdin ilolla aikaisin alkavia keikkoja. Etenkin arki-iltoihin sijoittuvien kinkerien varhainen alkamisajankohta on aina tervetullut. Nyt oltiin tosin jo sen verran ajoissa, että lämppäriyhtye Fen veivaili settiään saapuessani paikalle. Isobritannialaisen trion voi sanoa olevan ilmaisussaan illan pääbändin sukulainen, ja varsinkin näin livetilanteessa musiikin yhtäläisyydet tuntuivat ilmeisiltä. Jyvät kuitenkin erottuivat akanoista, ja oppipojat mestareista, sen ilta tuli osoittamaan.
Kolmikko kiskoi menemään noin tunnin verran tunnelmallista metalliaan. Ihan kiva, mutta kun Agalloch tulisi viihtymään lauteilla rapiat pari tuntia, niin tässä valossa hiukan vähempikin olisi kenties riittänyt. No, metallia haluttiin, ja metallia saatiin, eipä siinä mitään. Ihan kiitettävästi Fen sai lavaa täytettyä, ja melko harvarivinen yleisökin taisi nyökytellä hyväksyvästi. Oli kuitenkin ihan selvä, mitä orkesteria tänne oltiin tultu katsomaan.
Yhdeksän korvilla Agallochin laulaja-kitaristi John Haughm asteli lavalle ja alkoi rauhassa sytytellä suitsukkeita ja kynttilöitä. Pian loputkin yhtyeestä nousivat estradille. Nämä loput olivat kitaristi Don Anderson, basisti John William Walton sekä rumpali Aesop Dekker. Oli alkamassa parituntinen matka tunteikkaan metallin maailmaan. Soittovehkeet vaan vireeseen, savua ja valoa kehiin, maisemakuvia taustalakanaan, puupölkyt ja muu ”rituaalirekvisiitta” kohdilleen, ja keikan aloitusraita Limbs oli valmiina alkamaan.
Agallochin biisit ovat pitkiä, tummilla väreillä maalailevia ja melodisia kokonaisuuksia, jotka ovat ajoittaisia nopeita osuuksia lukuun ottamatta yöllisen meren lailla vellovia. Konserttiolosuhteet aiheuttivat sen, että yksittäisistä kappaleista muotoutui kuin yksi valtava biisi. Aika valtavia Agallochin poikien biisit ovat tosin jo yksinäänkin. Illan neljäntenä numerona kuultu mammuttimainen Faustian Echoes yltää yli kahteenkymmeneen minuuttiin, eivätkä muutkaan ole mitään parin minuutin rykäisyjä.
On haastavaa saada pidettyä yleisö näpeissään sellaisella materiaalilla kuin mitä tämä Portlandin synkistelyihme esittää. Aika ajoin kävikin niin, että haukotus tuli varoittamatta, ja selkä rupesi antamaan varoituksia. Bändi sai kuitenkin aina jostain narusta vetämällä settiinsä uutta puhtia. Herra Haughm jutteli leppoisia, ja muun muassa kehuskeli Taneli Jarvaa laulajaesikuvakseen ja mukavaksi hepuksi. Koko orkesteri – vaikka onkin aika sankan mystisyyden verhoama – vaikutti erittäin maanläheiseltä ja yleisön tasolla olevalta.
Haughm on eittämättä yhtyeen kaulahahmo ja tirehtööri, mutta todellinen tunteiden tulkki oli kitaristi Anderson. Hänen totaalinen heittäytymisensä musiikin vietäväksi oli suuri osa Agallochin livemagiaa. Niinä hetkinä, kun yhtyeen luoma taika oli vaarassa kadota, oli juuri Anderson se taikuri, joka viimeistään sai lumouksen jälleen laskeutumaan Korjaamon ylle. Hän lähestulkoon itki riipaisevat melodiat soittimestaan ja lakosi kaiken antaneena lattialle vain noustakseen jälleen jatkamaan rokkaamista. Agalloch ei varsinaisesti rokkaa, mutta Don Anderson todellakin tekee niin. Hänen on pakko olla hieno mies.
Varsinaisen setin päätti Sol Invictus -laina Kneel to the Cross, joka vääntyi vaivatta Agallochin näköiseksi. Lyhyen lavalta poistumisen jälkeen iskettiin encorena puolisen tuntia melankoliaa katsojien tajuntaan. Vielä parituntisen lähestyessä loppuaan Agalloch sai yleisön ja itsensä uuteen nousuun. Kolossaalisen kokoinen keikan lopettaminen oli todellinen kliimaksi, jonka pyörteissä heittäydyttiin kaikki yhdessä Agalloch-virran vietäväksi.
Yleisöä oli arki-illaksi paikalla ihan mukavasti. Porukka oli levittäytynyt saliin niin, ettei ollut mitään vaikeuksia halutessaan marssia aivan eturivin tuntumaan. Vaikkei yleisön meininki rävähtänyt missään vaiheessa kovin villiksi ja hikiseksi, niin hajurakoa muihin paikallaolijoihin pidettiin kun siihen oli mahdollisuus. Agallochin tahtiin ei panna pittejä pyörimään, vaan laitetaan silmät kiinni ja annetaan musiikin kuljettaa.