Be Prog! My Friend -festivaali Espanjan Barcelonassa tunnetaan viehättävänä ja ystävällisenä tapahtumana, jossa progemusiikin ystävät viihtyvät toistensa seurassa ja nauttivat näyttävästä musiikista. Tänä kesänä Inferno kävi toteamassa maineen todeksi.
Perjantai 30.06.2017
Festivaalin avasi Australian Brisbanesta asti paikalle laskeutunut Caligula’s Horse. Bändi on modernin progen nouseva tähti ja veti heti perjantain alkuiltapäivään viihtyisän festarialueen täyteen kiinnostuneita. Viisikko täytti odotukset.
Laulaja Jim Greyn enkelimäinen ääni, kauniit biisit ja soittajien tiukka toimitus takasi tulokkaalle mukavan määrän myös uusia faneja – mikä näkyi bändin fanipaitojen määrässä seuraavanakin festaripäivänä.
Seuraavaksi Animals As Leaders tarjoili virtuoosimaista instrumentaalimusiikkisoppaansa. Tätä bändiä ei voi koskaan haukkua teknillisesti epäonnistuneeksi livenä, mutta johonkin bändiltä on kadonnut alkuaikojen musiikin into ja vauhti. Yleisö rakastaa bändiä joka tapauksessa, mutta ainoastaan bändin ensihittien CAFOn ja Tempting Timen aikana väkijoukko oikeasti intoutuu liikkumaan.
Mike Portnoyn Shattered Fortress oli selvästi päivän intohimoisimmille fanipojille ja -tytöille tärkein saalis. Ei ole mitään mieltä kieltää, etteikö kyseessä olisi puhdas rumpalismiehen turhamaisuusprojekti: Portnoy on koonnut ympärilleen brittiläisen Haken-bändin pojat ja soittaa heidän kanssaan vanhoja Dream Theater -hittejä.
Keikan jälkeen kuitenkin kuului monesta suusta: tämä on parempi kuin Dream Theater. Eikä sitäkään ole erityisesti mieltä kieltää. Kokoonpano veti vaikuttavan keikan sekä soitannon että fiiliksen osalta.
Erityisesti Hakenin laulaja Ross Jennings sai kuulijat, mukaan lukien allekirjoittaneen, ymmyrkäiseksi. Mies ei pelkästään astunut James LaBrien saappaisiin, vaan lauloi LaBrien suohon.
Päivän pääesiintyjä Marillion soitti takuuvarman keikan, mutta myönnettäköön, että en ole henkilökohtaisesti koskaan ymmärtänyt, miksi bändi on ihan niin iso kuin on. Eikä tästä keikasta kukaan muukaan intoillut seuraavana päivänä samaan tapaan kuin vaikkapa kolmesta edellisestä aktista.
Ulverin slotti oli sijoitettu myöhään yöhön, ja hyvä niin. Bändi soitti lähinnä uusinta elektrosyntikkakamaansa ja viihdytti musiikin puolella aivan pätevästi. Keikan tärkein osio oli kuitenkin järisyttävä valoshow, joka ei pääse missään valokuvissa todella oikeuksiinsa.
Siksi tähän väliin hieman videota:
Lauantai 01.07.2017
Suurimmalle osalle yleisöstä täysin tuntematon paikallinen suuruus Jardin De La Croix avasi progefestarin lauantain. Ja vauhdilla avasikin. Onko kukaan koskaan kuullut matikkarockia soittavasta instrumentaalibändistä, jonka monimutkaiset biisit piristävät ja energisoivat yleisön ensikuulemalta? On ihme, jos näistä muusikkonörteistä ei kuulla myöhemmin lisää.
Yllättävän aikaiseen väliin upotettu Devin Townsend ravisteli massoilta viimeisetkin vaikut korvista. Helsingin Tuskasta vasta pari tuntia aiemmin saapunut progen lempikummisetä kerta kaikkiaan tappoi.
Ei siinä kaikki, että setti oli upean klassikkolevyn Ocean Machinen biisilista alusta loppuun. Tämän lisäksi keikan alku meinasi räjähtää käsiin ylitsepääsemättömien teknisten ongelmien takia… mikä teki show’sta triplasti huikeamman, kun täyteen pakattu aukio sai seurata kokonaiset parikymmentä minuuttia Townsendin improvisoitua stand up -komiikkaa, muun bändin piilotellessa kulissien takana ja teknikkojen juoksennellessa ympäriinsä.
Parhautta.
Anathema maistui varsin valjulta edellisen tykityksen jälkeen. Bändi suoritti tuttuja ja turvallisia hittejä täynnä olleen settilistansa kyllä kunnialla, mutta tästä keikasta ei paljon muuta käteen jäänyt. Lee Douglas laulaa aina kauniisti ja Vincent Cavanagh on bändin ainoa todella karismaattinen esiintyjä, mutta häneltä karismaa riittääkin vaikka muille jakaa. Silti. 7/10.
Festarin massiivisin vetonaula Jethro Tull on hankala arvioitava. Sinänsä koko yleisö tiedosti yhdessä sen, että tässä todistetaan historiaa – Jethro Tull ei todennäköisesti paljon keikkoja enää ikinä tee. Lisäksi, kuten laulaja-huilisti Ian Anderson itsekin sanoi: Jethro Tull on osittain vastuussa siitä, että vuonna 2017 Barcelonassa ylipäätään festaroidaan progemusiikin merkeissä.
Kuitenkin itse keikka jäi festarin vaisumpien vetojen joukkoon. Mikään esiintyjä tällä festarilla ei epäonnistunut, eikä myöskään Jethro Tull. Kuitenkin jopa superfanien oli pakko myöntää, että Andersonin lauluääni on tätä nykyä kovin ohut ja kärsinyt ja koko bändin lavapresenssi ehkä hieman haalistunut kultaisista vuosista.
Keskiyön kellonlyömällä festari muuttui taianomaiseksi fantasiamaailmaksi, jonka aurinko ja kuu on Leprous.
Festarin päättäneestä keikasta on vaikea sanoa mitään, mikä kuvaisi todellisuutta. Norjan pojat ilmestyivät lavalle, soittivat fanien valitseman settilistan ja häikäisivät. Laulaja-kosketinsoittaja Einar Solbergin baritoni riipi sydäntä, kitaroiden kielet tanssivat hypnoottisesti ja tyrmäävä rumpali Baard Kolstad sädehti magiaa.
Caligula’s Horsen biisintekijä-kitaristi Sam Vallen totesi keikan jälkeen: tässä on objektiivisesti maailman paras aktiivinen bändi. En voi olla eri mieltä.
Kuvat: Antonio Sediles / Be Prog! My Friend 2017